On vuosi 1964. Viime vuonna värilliset ja valkoiset on julistettu tasa-arvoisiksi. Pohjoisen valtioissa tämä ei ole onglema. Etelässä asiat ovat toisin. Konfederaatiohenki on edelleen voimassa ja valkoinen mies temmeltää lain kanssa miten sattuu. Eräänä päivänä katoaa kaksi juutalaista ja yksi värillinen kansalaisaktivisti. Koko juttu tuo mieleen KKK:n tötteröpäät ja niin juttua lähtee tutkimaan Agentti Ward(Willem Dafoe) ja Agentti Anderson(Gene Hackman). Kaupunki, joss murha tapahtui on hiljainen paikka ja ulkopuolisista ei pidetä. Agenteilla on pian vastassaan mahtava järjestö ja niin alkaa sota, jonka Amerikka käy itsensä kanssa.
Tämä on lähes tulkoon samanlainen elokuva kuin Rosewood paitsi hieman parempi. Suhtkoht samanlainen juoni paitsi tässä käsitellään syvällisemmin rasisimin ja Ku Klux Klanin juuria, kun taas Rosewoodissa, jokainen takahikiän pottumaakari on jonkinsortin rasisti. Tosin Rosewood ajoittuu 1920-luvulle ja tämä vuoteen 1964 jolloin Klanini piti pitää itsensä salassa paremmin suunnitella kaikki tarkemmin. Kumminkin, tämän elokuvan jälkeen häpeät olla valkoinen.
Koko elokuva perustuu oikeastaam vahvoihin henkilöhahmoihin. Gene Hackmanin Agentti Anderson on samanlainen käpykylän kasvatti kuin lähes muutkin näyttelijät. Anderson on vain osannut murtautua pois rasisimin pakkosyötöstä. Hackman tekee Oscar-vakuuttavan roolin ja varsinkin kohtas parturissa tai “klubilla” on niin mieleenpanuvaa, että vuorosanatkin muistaa. Willem dafoelle koko 80-luvun loppu oli yhtä suurta voittokulkua. Hänen tulkitsemansa Agentti Ward on hieman byrokratiamainen keltanokka, niinkuin sanotaan ja hän ei hyväksy niin kään Agentti Andersonin tyyliä ratkaista rikos. Sivuosista löytyy mm. Brad Dourifin apulaissheriffi, joka sinisilmineen ja kultakutreineen oikeastaan kuvastaa arjalaista miesihannuutta Hitlerin tapaan. Vaimonhakkaaminen kuuluu myös punaniskan perustarpeeseen. Kaikki muutkin punsaniskaroolin näyttelijät tekevät hienoa työtä.
Alan Parkerin ohjaustyö on mahtavaa. Yöotokset ovat parhaita ja niissä käytetään sellaisa tekniikkaan ettei ikinä voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Käpykylämiljöön luominenkin on elokuvan mahtavimpia saavutuksia. Kaupungissa on tiivis tunnelma ja kaikki tuntevat kaikki. Aurinko porottaa kuumalta taivaalta, kun “paikallisongelmia” ratkotaan.
Hyökkäys mustien kirkkoon tarjoaa sellaista symboliikkaa mustien ja valkoisten taistelusta ettei ole ennen nähty. Poika polvistuu rukoilemaan ja aivan mitään järkevää syytä potku kalahtaa naamaan. Tämä kiteyttää koko rotueroittelun täydellisesti. Mustat haluavat vain elää rauhassa, mutta jokaisen punaniskan sisällä riehuu jonkinlainen piru. Näiden kohtausten jälkeen tunnet varmasti sanoinkuvaamatonta iloa, kun loppuratkaisu tapahtuu.
Tämä elokuva on paras mitä on ikinä tehty rasismista. Vuotta 1964 ei ole unohdettu ja sen tapahtumat elävät monien mustien mielessä. Punaniskat ovat oksettavia ihmisiä ja Ku Klux Klan on oksettava järjestö. Nyky päivänä molemmat ovat lähes tukahtuneet, mutta muistot elävät ihmisten mielissä ja tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Huh, huh kun tämä elokuva nosti tunteet pintaan ja aiheutti kivullista aivotyöskentelyä.
