En ymmärrä, miksi Hurjapäät-leffasarja on vielä olemassa. Vuonna 2001 valkokankaille körötellyt pienehkön budjetin ykkösosa oli mielestäni kerta kaikkiaan karsea: kliseinen, kunnianhimoton ja umpityhmä – tämä mielipide siitä huolimatta, että näin leffan ensi kertaa varhaisteininä eli osana sen kohdeyleisöä. Joku voisi sanoa, että tämä johtui lukutoukkaluonteestani: eihän kirja-ahmattia autot kiinnosta. Itse kyllä laittaisin yhä voimassa olevan reaktioni leffan onnettoman ulosannin ja yleisen sisällöttömyyden piikkiin. Rainan läpitylsät toimintakohtaukset koostuivat pääasiassa laittomista katukisoista, eli siitä että pari autoa ajoi suoraa tietä kilsan verran – huh-hei, eipä syke kauheasti nouse. Kuolettavan apeiden toimintakohtausten, puisten hahmojen ja nolostuttavan huonon juonen lisäksi leffaan mahtui vain lapsellista kapinauhoa, jota Vin Dieselin johdolla toteutettiin tuunatun muskeliauton ratissa. Ykkösrainan jälkeen Diesel poistui sarjasta, ja kaksi yllätyshittiä seurannutta jatko-osaa kulkivat löpö lopussa B-listan wannabe-toimintatähtien työntäminä.
Vaan sitten tapahtui jotain mielenkiintoista. Ohjaaja Justin Lin ja studio Universal Pictures päättivät lähteä viemään leffasarjaa uusille teille. Vin Diesel saatiin houkuteltua takaisin, kun miehen ura ei ollutkaan käynnistynyt oletetulla teholla. Sarjan budjettia alettiin paisuttaa kunnolla, ja leffoihin alettiin suunnitella oikeasti vauhdikkaita ja luovia toimintakohtauksia. Mukaan kärrättiin myös muita sarjan aikaisempia näyttelijöitä, jotka muuten olisivat joutuneet tyytymään pieniin toimintakyhäelmiin tai vaihtoehtoisiin urasuunnitelmiin. Leffasarjan ydinteemojen, eli ylivilpittömien perhearvojen ja tietenkin urheiluautojen ihanuuden julistaminen jatkui yhtä kornina kuin ennenkin, mutta toiston kautta tämäkin aspekti alkoi saavuttaa jo kyynisenkin katsojan silmissä ironia-arvoa: vaikka koko homma on täysin kajahtanut, mutta sitä toteutetaan niin vilpittömästi, ettei sitä voi olla kunnioittamatta. Tätä bensasekoitusta hyödyntäneet neljäs ja viides elokuva olivat paikoin jopa viihdyttäviä.
Ja nyt saapuu sarjan kuudes elokuva, suoraviivaisesti nimetty Fast & Furious 6. Edellisen osan suuren keikan jälkeen iloisia eläkepäiviä viettävä Dominic Toretto (Diesel) tiimeineen (Paul Walker, Tyrese Gibson, Ludacris, Sung Kang, Gal Gadot) pääsee taas kuluttamaan asfalttia, kun kaksi entistä show-painijaa (Dwayne Johnson ja jo Haywiressa kykynsä esitellyt Gina Carano, jotka edustavat jotain lainvalvonnan erikoisjärjestöä) kutsuu poppoon ottamaan kiinni Owen Shaw’n (Luke Evans tekemässä parhaansa brittikonnana roolissa, joka on selkeästi kirjoitettu Jason Stathamille) – entisen huippusotilaan, joka on koonnut itselleen oman ryöstelevän kaaharijengin. Löytyykö Shaw’n tiimistä ilkeä vastakappale jokaisen Toretton sakin jäsenelle? No tietenkin. Huomauttaako elokuva siitä itsekin? Totta hitossa. Seuraako huomiota puolen minuutin kimara ääliömäisen huonoja vitsejä? Kuinkas muutenkaan. Ottaako jokainen näistä vastapareista matsia toisiaan vastaan viimeisen toimintakohtauksen aikana? Oi kyllä, ja kaiken tämän seuraaminen on aivan uskomatonta hupia.
Lyhyesti sanottuna tarkoituksettomuuden mailla ympyrää ajanut Hurjapäät-sarja on viimein löytänyt luontaisen kutsumuksensa: häpeämättömän hauskanpidon. Toimintakohtaukset ovat kajahtaneita, dialogi saattaa paikoin koostua pelkästään absurdin kehnojen one-linerien vaihtamisesta ja mieshahmojen väliset bromance-asetelmat saavuttavat niin hulppeat puitteet, että elokuvasarjan osia ei voi enää olla kutsumatta homoeroottisimmiksi Hollywoodin tuottamaksi jättileffoiksi sitten Ben-Hurin ja Spartacuksen päivien. Itse asiassa Toretto ja Johnsonin esittämä Luke Hobbs tulevat mutkattomasti toimeen toistensa muskelien (ja vauvaöljyn tuoksun) lähellä, kun taas naishahmojen kanssa toimiessaan herrat, tai koko elokuva, kadottavat karismansa. Naishahmot jopa uhraavat itsensä epäitsekkäästi näiden kahden miehen hyvinvoinnin vuoksi.
Silti kaiken tämän kaaoksen ja kahjouden keskellä elokuva onnistuu ottamaan itsensä vakavasti. Pari leffaa sitten menehtynyt hahmo palaa kuolleista tarinankerronnallisista kikoista halvimman eli muistinmenetyksen kera, hahmojen keskustelu autonosista muistuttaa science fictionin siansaksamaista technobabblea, ja Owen Shaw käyttäytyy paikoin Torettoa kohtaan kuin Batmania vastaan otteleva Jokeri – itse asiassa mukana on suora juonilaina itse Yön ritarista –, mutta parin sivuhahmon heittämiä näsäviisaista kommentteja lukuun ottamatta leffan hahmosuhteet käsitellään täysin pokerinaamalla.
Itse asiassa katsojan oletetaan välittömästi tunnistavan edellisissä viidessä elokuvassa vilahtaneet hahmot ja niissä tapahtuneet juonenkäänteet, ja vieläpä aidosti välittävän niistä tai tässä elokuvassa niihin saatavista lisäyksistä. Myönnän useamman kerran pidätelleeni täpötäydessä teatterisalissa[sup]1[/sup] ilmoille lipeämässä olevaa tahatonta huutonaurua itsestään selvien ylidramaattisten juonenkäänteiden paljastuessa, mutta ne hetket tekivät leffasta vain entistä nautinnollisemman. Leffasarjan juonijatkumo on kehittynyt jopa niin hillittömäksi, että lopputeksteihin ujutetun lisäkohtauksen[sup]2[/sup] aikana edellisen kolmen elokuvan paljastetaan toimineen esiosana spin-off-maiselle Tokio Driftille.
Leffasta pystyy nauttimaan myös ilman isoa ironiahattua, sillä isoja ovat toimintakohtauksetkin. Elokuvasarja on selkeästi hivuttautunut osa osalta kohti läpinäkyvää stunttipornoa, ja sarjan kuudes raina lyö tässä suhteessa yhä vain isompaa vaihdetta silmään. Pahiksella on jopa käytössään auto, joka saa vastaantulevat menopelit lentämään näyttävässä ilmakaaressa katolleen kolmen voltin kautta.
Enää ei siis ole olemassa ongelmaa, mitä muskeliautot (tai vaihtoehtoisesti Vin ja The Rockin muskelit) eivät kykenisi ratkaisemaan. Autojen tuunaukseen erikoistunut rikollisjengi näyttääkin kaapin paikan niin Interpolille, surkuhupaisilla tekoaksenteilla puhuville Ison-Britannian poliiseille, kuin Naton sotilastukikohdalle: urheilukaarojen voimalla kumoon ajetaan niin rahtilentokone kuin panssarivaunukin. Toimintakohtauksia on ehkä editoitu liian tiheässä tahdissa, ja ero käytännön stunttien ja CGI-kuvaston välillä on silmiinpistävä, mutta villien action-jaksojen energia irrottaa hikeä ja treenaa sydäntä tehokkaasti. Viimeinen hurjastelu kestää jopa vartin, vaikka se sijoittuu noin kilometrin mittaisella kiitoradalla yhteen suuntaan vauhdikkaasti rullaavaan lentokoneeseen. Puuduttavuudestaan huolimatta olen valmis nostamaan sen ja sitä edeltävän tankinpysäytysoperaation vuoden viihdyttävimpien toimintakohtausten joukkoon jo nyt.
Fast & Furious 6 on elokuva, jonka tunteikasta katselukokemusta eivät sanat riitä tyydyttävästi kuvaamaan. Edelliselokuvien tyhjäkäynti on poistettu näyttävyyden avulla tai se on levitetty ohuemmin pitkin koko elokuvan kestoa, jottei se häiritse yhtä pahasti. Yksioikoisten hahmojen seuraaminen alkaa tuntua suorastaan kotoisalta touhulta. Itse asiassa Fast & Furious 6 onnistuu siinä, missä Expendables-elokuvat ovat mielestäni epäonnistuneet: nousemaan entisten toimintatähtien – niin isojen kuin pienien – sekä nykypäivän martial arts -taitajien tai show-painijoiden turvapaikaksi, jossa ensiluokkaista viihdettä rakennetaan luottamalla näyttelijöiden nimekkyyden sijaan elokuvien omaan sieluun. Tässä tapauksessa moottorin saattaa ulvoen käyntiin silmitön autopalvonta, muskelien pullistelu, erinomaisesti suunnittelut stunttikimarat ja tietenkin perhearvot ruokarukouksineen. Vielä viisi vuotta sitten en nähnyt Hurjapäille syytä olemassaoloon, mutta nyt toivon sitä lisää. Tämä leffasarja nimittäin paranee elokuva elokuvalta!
[sup]1[/sup] Harvoin on humanisti tuntenut olevansa niin pahasti väärässä paikassa kuin ensi-iltanäytöksen alussa tarkastellessaan salissa olevien hihattomien t-paitojen ja väärinpäin käännettyjen lippalakkien määrää.
[sup]2[/sup] Kyllä, tämän elokuvasarjan juonikuviot ovat kehittyneet niin monimutkaisiksi, että tällä elokuvalla on katsojia hellivä ja tulevan jatko-osan suuntaa avaava lisäkohtaus keskellä lopputekstejä – eli samanlainen pikku bonus, joita sekavaa, polveilevaa ja monta vuosikymmentä kattavaa supersankarisarjakuvajatkumoa valkokankaille siirtävä Marvel Studios on faneilleen tarjonnut. Itse asiassa Hurjapäät 6 sai minut sellaisen hurmoksen valtaan, että aplodeerasin sen huikealle bonuskohtaukselle. Kahdesti.
