Tämä ensimmäinen Oopperan Kummitus-filmatisointi (mykkäelokuva) tuli joitakin vuosia sitten TV:stä ja päätin jostain syystä ottaa sen videolle. En joutunut pettymään, tämä elokuva on edelleen yksi vaikuttavimmista, jonka olen nähnyt.
Useimmat tuntevat tämän tarinan: oopperassa asuu kummajainen -tai kummitus, joka on epätoivoisesti rakastunut erääseen laulajattareen, Christinaan. Aluksi kummitus vain näyttää haluavan auttaa Christineä tämän laulajauralla, mutta lopulta tahtoo saada Christinen omakseen, ja ruumiitakin tulee.
Elokuvassa kummituksesta (mahtava Lon Chaney) on tehty traaginen olento, joka taistelee saadakseen omakseen unelmiensa naisen. Hän on värikäs hahmo, johon on melkein helpompi samaistua, kuin Christinen kilttiin sulhaseen, Raouliin (Norman Kerry). Luin netistä, että Chaney teki elokuvan kummitusmaskeerauksensa itse. Kyseessä ei ole pelottavan maskeerauksen riemuvoitto, vaan lähinnä tragikoomiset kasvot, jotka tekevät kummituksesta entistäkin säälittävämmän olennon. Toki kohta, jossa kummituksen kasvot paljastuvat, on tehty vavahduttavaksi.
Kantavin voima elokuvassa on tunnelma. Kuten joitain muitakin vanhoja kauhuleffoja, sitäkin tukee ajan patina: mustan ja valkoisen (kellertävän) maalaukselliset kontrastit ja vanhoille elokuville tyypillinen voimakas maskeeraus. Nykyajan tehosteita ei tarvita. Uskomattoman painostava tunnelma saadaan aikaiseksi varjoilla, valaistuksella ja upealla lavastuksella.
Elokuvan ehkä kuuluisin kohtaus on jälkeenpäin värjätty naamiaiskohtaus, joka tekee shokeeraavan vaikutuksen (vaikka katsoessani tiesin tästä värjäyksestä jo ennestään). Jos olet nähnyt Queenin musiikkivideon It’s a Hard Life, huomaat naamiaiskohtauksessa jotain hyvin tuttua.
Ehdottomasti maininnan ansaitsee Gabriel Thibadouxin jälkeenpäin (peräti 90-luvulla) säveltämä orkesterimusiikki, joka tietääkseni on kaikkien aikaisemmin tähän elokuvaan sävellettyjen soundtrackien jälkeen vakiintunut “siksi ainoaksi oikeaksi” versioksi. Musiikissa on käytetty perinteisiä klassisen kauhuelokuvan keinoja erittäin tyylikkäästi. Lisäksi melodiat ovat erittäin tarttuvia. Yllätyin huomatessani tämän musiikin myöhäisen äänitysajankohdan, sillä orkesterin soundi todella muistuttaa 1900-luvun alun orkesterisoundeja (vrt. esim. Chaplinin elokuvat), ja tyyli on samanlainen (muistuttaa myös Sergei Prokofjevia). Musiikki on synkattu taitavasti elokuvan tapahtumiin, myös ooppera- ja balettikohtauksiin. Laulajatar Carlotta elokuvassa todella laulaa Gounoud’n Faustin koruaarian (sound trackissa toistaiseksi kai melko tuntematon, mutta kaunisääninen sopraano Claudine Cote). Jopa laulajattaren lavalla tekemät eleet kuuluvat laulussa. Välillä elokuvaa ei edes miellä mykkäelokuvaksi. Muutenkin elokuva todistaa, että moni asia mitä voidaan puhuen ilmaista, vaikuttaa musiikiksi puettuna jopa väkevämmin.
Uskon, että tämä maaginen elokuva ihastuttaa kaikkia taiteen ystäviä, sillä tämä elokuva on taideteos -mestarillinen sellainen.
nimimerkki: Pikkulintu
