Ensimmäisenä mieleeni kuuluista introsanoista tuli Zen Cafén Minun kaupunkini -laulu. Aika kaukaa haettua (myönnetään), mutta niin oli myös oletukseni, ettei omaa skitson omaperäistä juttuaan kerta toisensa jälkeen toistava Woody voisi pistää Annie Hallia paremmaksi. Väärin nimittäin meni. Manhattan (1979) jatkaa vaikuttavalla otteella sitä älykästä jahkailua, jonka läpimurtoleffa Annie Hall oli pari vuotta aiemmin aloittanut. Lisääpä se rakkaudessa riutumiseen uudet ulottuvuudet ja tuo Woodyn sekä Diane Keatonin rinnalle pari uutta staraa (mm. Meryl Streep lesbonaisena)valloittamaan katsojien mieliä.
Manhattanin on sanottu olevan rakkaus- ja ylistyslaulu Allenin ikiomalle ja niin tärkeälle kotikaupungille. Sitä se varmasti onkin, mutta silti suhdeproblematiikka on jälleen pääosissa ja pistää päähenkilöt haukkomaan henkeään useampaan otteeseen – kiemuraisiahan nuo polut ovat. Vahvasti kirjoitettu dialogi kyydittää varsinaiseksi parisuhdesotkuksi kietoutuvaa stooria ja tarjoaa taas monta monituista nauruhetkeä.
Woodysta on erittäin vaikea sanoa, että onko hän kala vai lintu. Vertauskuvallisesti siis. Nykyään itseään puolet nuoremman ja vieläpä ex-heila Mia Farrow’n adoptiotyttären (!) kanssa asuva Woody elää jo Manhattanissa nuoreen tyttöön rakastumisensa (hahmo perustuu tositapahtumiin) ja tekeekin sen vaikuttavalla tavalla. Nykyisen paremman puoliskon äiti Farrow ei vielä ole kehissä, mutta silloinen heila Diane Keaton hoitaa hommansa kunnialla työnsä leffassa, jota Woody itse muuten vihaa… kaiken tämän jälkeen on helppo ymmärtää, että moisten lähtökohtien päälle viritetty tarinaverkko on tarttuvaa sorttia.
Manhattan kertoo valinnanvapaudesta ja -vaikeudesta sekä siitä kuinka tunteet kuolevat vain syttyäkseen uudelleen jostakin mitättömästä syystä. Sama mihin suuntaan woodymaisen näppärä & narsistinen päähenkilö Isaac astuukaan, on vastassa aina epävarmuus. Diane Keatonin Mary Wilkie tupsahtaa miekkosen elämään kaverin salarakkaana ja vieläpä erittäin myrskyisen ensitapaamisen jälkeen. Silti vastakohdat (vaiko sittenkin samanlaisuudet piilotettuina älykkään sanailun taa) vetävät toisiaan puoleensa ja suhdesoppakierre on valmis. Vasta 18-vuotias Mariel Hemingway tekee siinä sivussa leffan sympaattisimman ja mieleenpainuvimman roolin kilttinä ja rakkautta janoavana teinityttö Tracyna. Uskallan rankata suorituksen sivuosien kultaiseen Hall of fameen heti tältä istumalta.
Manhattan on draamakomediaa kirkkaimmillaan: se naurattaa sopivan hetken tullen, vakavoituu pohtimaan, sanailee itsensä vapaaksi ja päätyy taas rakkauden kahleisiin. Menoa huomaa tuijottavansa jopa liiankin innokkaasti ja koukkuuntuneena. Loppuratkaisu on mutkikkaan mutkattomuuden jälkeen erittäin oiva ratkaisu: toivonliekkiä ei puhalleta sammuksiin, vaikka tunteita onkin sammutettu kuin napinpainalluksella. Tuntuu hieman tyhmältä sanoa uudelleen samoja asioita, jotka jo Annie Hallissa hurmasivat, mutta toisaalta olisi vielä tyhmempää jättää ne mainitsematta. Siispä Woodyn taas niin omaelämänkerralliset, kipeänhauskat ja terävään sana-akrobatiaan pohjautuvat jutut on mainittava kertaalleen. Ja mäjäytettävä perään komeat viisi kuulaa. Moisen voisi antaa jo siitä hetkestä, kun Woody julistaa Tracyn olevan liian nuori ymmärtämään rakkautta, mutta toteaa perään, että kukapa meistä moiseen olisi kyllin kypsä.
