Vaikka Dracula-filmatisoinnit vetävät lukumäärässään vertoja jopa toiselle maailmansodalle, ei verevä kreivi ole nähnyt parhaaksi nousta haudastaan animaatiomuodossa kovin montaa kertaa. Ainoat muistamani kerrat ovat:
1) Captain N: The game master-sarjan Castlevania osuuksissa, missä hän on äärimmäisen pelkistetty Draculan stereotyyppi, ja tulee tylysti Kevinin ’’zappaamaksi’’.
2) Jossakin Spiderman sarjassa jonka nimeä en muista. Hahmon esiintyy koska oli mukana Marvelin Tomb of Dracula sarjakuvassa, ja on näin tavallaan linkittynyt parhaillaan arvostelemaani elokuvaan.
3) Batman vs. Dracula The animated movie, joka on kuulemma ihan hyvä, mutten ole nähnyt niin en osaa sanoa.
Koska Dracula on kauhukulttuurin luomus, ja nähty paljon näyteltynä, on animaatioversio herrasta mielenkiintoinen ajatus. Näin kai ajatteli jenkitkin, jotka pistivät japanilaisen animaatiostudio Tojon tekemään tämän kyseisen tuotoksen, joka sitten esitettiin TV-elokuvana. Jossain 80- ja 90-lukujen taitteessa oli ilmeisesti muotia julkaista kaikkea random schaissea VHS:llä. The Tomb of Dracula on säilynyt jälkipolville juuri tällaisena halpajulkaisuna, oliko se sitten sen arvoista?
Juonen ideana on osittain jossittelu. Ratkaisun hetkellä Jonathan Harker ja van Helsign tulevat Draculan yllättämiksi tämän linnassa. Kahta punaista pistettä kaulassa myöhemmin legendat koristavat vampyyrikreivin kolhoa lattiaa. Hyökkäyksestä pelästyneenä Dracula pakkaa tavaransa, ja lähtee uusille apajille jenkkilään. Dracula viettää mm. Bostonia ja New Yorkia tyhjentäen vajaat sata vuotta, kunnes hän osuu väärään paikkaan väärään aikaan. Kesken saatananpalvojien rituaalin hän ryöstää saatanalle morsmaikuksi tarkoitetun ruskeaverikön, ja lentää tiehensä. Aikoessaan imeä naiselta mehut, Dracula astuukin rakastumisen syvään kuiluun, ja pistää naikkosen pikimiten paksuksi. Perheidylliä kestää sen yhdeksän kuukautta, mutta kun vauva syntyy, saa Dracula vaimoineen kutsun saatananpalvojien messuun lapsen kastajaisiin. Dracula menee pahaa aavistamatta, mutta kutsun taka-ajatuksena onkin se että itse Saatana on kostomielellä kreiville siitä että tämä ryösti hänen vaimonsa, joka nyt on saanut lapsen. Mustaan kirkkoon päästyään homma meneekin sitten Draculan osalta täysin päin helvettiä(kirjaimellisesti). Hänen selviytymisensä sekä lapsen menetyksen tuoman tuskan, että kuolevaiseksi muuttuneisuuden jälkeisen vampyyriuuden kaipuun kanssa on valmis alkamaan. Samaan aikaan John Harkerin jälkeläiseksi paljastuva professori värvää Draculalle sukua olevan teinisankari Frankin metsästämään Draculaa kanssaan. Osa tapahtumista käydään Frankin, professorin ja van Helsingille sukua olevan tytön muodostaman vampyyrinmetsästäjä joukkion silmin, mukana toki uskollinen ’’Valkoinen Jumala’’.
Elokuva perustuu hyvin löyhästi esittelyjä kaipaamattoman Marvel-yhtiön sarjakuvaan Tomb of Dracula. Mitä olen käsittänyt, sarjakuvassa tämä Frank tulee perintölinnaansa mentyään vahingossa herättäneeksi Draculan, ja vampyyrin metsästys vie ympäri Eurooppaa. Jänskää, elokuvassa pysytellään tiukasti vanhalla mantereella, muttei 90 minuuttisessa TV-leffassa olisi eeppisempiin mittoihin paisuva jahti toiminutkaan. Juoni kuvataan poikkeuksellisesti pääasiassa Draculan näkökulmasta, mikä on mielenkiintoinen ja onnistunut valinta. Vaikka Dracula on ainakin jossain määrin tarinan antagonisti, joutuu katsoja monessa kohtaa tekemään mielessään valintoja siitä kenen puolelle milloinkin asettuu. Vaikka Dracula elokuvassa kylmästi surmaa nuoria naisia, katsoja jotenkin asettuu tämän puolelle monissa kohtaa, ja toivoo tämän onnistuvan vaikka tietää että valinta olisikin paha tai ’’väärä’’. Samanlaista katsojalla pelaavaa reseptiä ollaan käytetty ainakin loistavissa Knights of the Old Republic-roolipeleissä, joskin niissä pelaaja teki suoranaisesti juoneen vaikuttavia – välillä hyvin raastaviakin – valintoja, kun elokuvassa kaikki ’’vain’’ tapahtuu. Idea on joka tapauksessa sama, ja toimii.
Animointi on tuon aikana tehdylle japski animaatiolle tyypillistä, ihan jees, mutta välillä kankeahkoa ja halvahtavaa. Japanilaisuuden takia väkivaltakin on lännen animaatioita verisempää, ja draama selkeästi, noh, dramaattisempaa. Muutamia aivopieruja ja virheitä mahtuu mukaan matkaan. Ensiksikin tässä Dracula ei tarvitse elääkseen oman maan multaa elääkseen. Toiseksi, elokuvassa ollaan pyritty liittämään Vlad III:n tarina kiinteästi osaksi ’’vampyyri’’ Draculaa. Muuten hyvä, mutta toisin kuin elokuva väittää, Transilvania ei sijaitse Valakkian sisämaassa, Dracula ei hallinnut 1900-luvulla eivätkä hänen kansalaisensa vihanneet häntä(ainakaan kovin paljon). Muutenkin vikoja löytyy, on suoraan sanottuna huvittavaa kuinka Valkoisen Jumalan silmä pilkahtaa joka kerta kun piski näkyy ruudulla. Dracula näyttää ihan ’’Draculalta’’, mutta kummasti muistuttaa ihme viiksineen Zorroa. Se miksi Jumala muuttaa tapetun vauvan homohtavaksi trikoosankariksi on myös varsin hämmentävää. Lieneekö taustalla yritys luoda Draculalle jonkinlaista ’’New age’’ vastustajaa? No, metsään meni. Vaikken usko rainan pääasiallisena tarkoituksena olevan pelottelu, voi pienempi lapsi pelätä mm. saatanaa ja zombeja helpostikin.
Ja ah, sitten suomenkieliseen dubbaukseen… Ääninäyttelijät tunnistan heidän äänestään, mutten nimiä muista. Joka tapauksessa kyseessä ovat samat heput kuin Olipa kerran elämässä, Pokemonissa ynm. vastaavissa 90-luvun dubbauksissa. Oletko joskus ärsyyntynyt siitä, kuinka animaatioissa päähahmon ääni on vuodesta ja elokuvasta toiseen sama kliseenomainen ’’nuori ja rohkea poika’’(hyvä esimerkki Rodney Robotsista)? No, pelko pois, sillä Tomb of Draculassa tuo äänen irvikuva loistaa poissaolollaan. Sen sijaan perus nuoren jenkkisankarin(siis Frankin) suomenkielinen tulkitsija kuulostaa enemmän YouTuben voiceover-pilavideon tähdeltä. Tyyppi koittaa ilmeisesti puhua matalalta, mutta tulos on varsinkin ensi kuulemalta naurunpurskahduksia aiheuttava katastrofi. Muutenkin ääninäyttely ollaan vedetty varsin läskiksi, pätkiä alkuperäisistä äänistä kuuluu välillä taustalla, ja äänet osuvat yksiin huulten liikkeiden kanssa varsin harvoin. Virheitä on jopa ääntämisessä, van Helsing lausutaankin van Helsling, ja kertoja jättää Draculan nimestä D:n pois. Frankin lisäksi pahimmin töpätyt hahmon äänet ovat typerästi örisevä juoppo, ja Jumala, joka on jo niin hirveä että riippuu mielialasta repeääkö sille vai masentuu. Kyllä amatöörien seasta löytyy myös ammattitulkintaa, mutta tahrat lasissa estävät kirkkauden läpikuultamisen. Niinpä mielenterveyttä ajatellen on suositeltavaa katsoa leffa englanniksi. Vaikka lontoon versiossakin on ylilyöntinsä, on dialogi siinä välillä jopa särmikästä ja muutenkin jo kuunneltavissa.
Loppujen lopuksi voidaan sanoa ettei The Tomb of Dracula ole hassumpi tuotos. Dubbaus saa tuntemaan häpeää suomenkieltä kohtaan, Stokerin alkuperäisteksti on käytännössä heitetty paperikoriin uuden stoorin tieltä ja silmään pistää rainan äärimmäinen uskonnollisuus. Myöskin tietyt yksittäiset aikalaiset ihmeellisyydet hämmentävät nykykatsojaa. Mutta kaiken kaikkiaan Tomb of Dracula on tietty pilke silmäkulmassa katsottuna ihan mukavaa ajanvietettä. Ehkä vain sen kerran tai kaksi, mutta jos Draculan anim(e)oitu versio herättää mielenkiinnon, niin kipin kapin YouTubeen. Tämä on niitä harvoja elokuvia jotka voi katsoa sieltä ihan hyvällä omallatunnolla.
