Michael Corleone(Al Pacino) päätyi edellisessä osassa Corleonen perhesirkuksen johtajaksi ja pitää nyt isältään saamien tietojen avulla perhettä koossa. Michaelin ego on pöhöttönyt muutaman vuosien varrella kun Corleonien mahti on kasvanut kasvamistaa ja Michael on päättänyt myös kiillottaa julkista puoltakin. Eräänä iltana tapahtuu kumminkin hävytön, jokseenkin tavallinen “whack-yritys” ja Michael aikoo mutisematta sylkäistä nämä mädät omenat pois perheen sukupuusta. Michaelilla riittää myös ongelmia perheessä, jossa hänen vaimonsa(Diane Keaton) ei tahdo hyväksyä miehensä hommia. Pulmia aiheuttaa Fredo(Sydäntä riipaiseva John Cazale), joka puuhaa aika omituisia piirteitä Michaelin selän takana. Miten Michael pystyy selviämään tästä kaikesta?
“The Corleone family was like the Roman Empire…”
Mutta miten menneisyydessä mutkiteltiin? Vito Corleone on kuollut, mutta henki elää yhä ja se tulee Viton rääsyistä rikkauksiin-tarinan muodossa. Vito oli nuori kun hän joutui tietyistä syistä lähtemään Amerikkaan ja siellä hän aloitti työläisenä. 1910-luvun Vito(Robert DeNiro) puhuu vähän, mutta miettii paljon. Hän tapaa kiinnostavia ihmisiä ja tekee kinnostavia asioita. Vito lähtee nousemaan yhteiskuntaluokituksessa ylöspäin.
Noin voisi ilmaista elokuvan kaksi erinäistä juonta. Viton nuoruutta voisi käsitellä, jopa omana elokuvana tai elokuvana elokuvassa. Näillä kahdella ei ole oikeastaan mitään tekemistä toistensa kanssa ellei vertailua lasketa. Kaksi tarinaa on voitu laittaa vertailun vuoksi miten asiat voivat muuttua noin 50 vuodessa. Paljon.
Näyttelijät eivät ole Brandoa ja Caania lukuunottamatta vaihtuneet yhtään. Al Pacino on edelleen se sama Michael, mutta hahmossa voi nähdä muutokisa miten hän koko ajan ottaa työnsä vakavammin, kun taas tunteet sekoittuvat joukkoon aina silloin tällöin. Pacino hoitaa homman kunnialla kotiin. Sitä ei voi kiertää mitenkään. Toisen tarinan päähenkilö eli Robert Deniro on aivan yhtä hyvä. Hän pysyy Brandon hahmolle kunnioittavana ja puhuu lähes samanlaisella käheällä äänellä ja ajattelee ennen kuin tekee. Siis voitko uskoa että tämä on sama DeNiro, jonka olemme nähneet myös Taksikuskissa ja Mafiaveljissä? Tämä osoittaa miten DeNiro osaa tulkita roolin kuin roolin. ja vieläpä hyvin.
On vielä yksi ihminen, joka myös -todellakin- mainitsemisen arvoinen. John Cazale. Fredo on nyt naimisissa, mutta eipä tuokaan onnistu niinkään hyvin. Fredo käy hirveää taistelua itsensä kanssa Michaelin suhteen. Hän tuntee hirveää häpeää ja se vain lisääntyy kun Michael saa tietää tästä. Fredo on vain niin lapsellinen ettei hän osaa pitää miään koossa vaan kaikki is totally fu*ked up. Cazale nostaa myös Fredon turhautuneen puolen esiin mikä purkautuu yhdessä kohti ja katumus/anteeskianto huipentuu eräässä hautajaiskohtauksessa. Ne, jotka antavat sympatiansa Fredolle mm. minä tirauttavat kyyneleen lopuukohtauksessa, joka on eräs vakuuttavammista.
Coppola ohjaa elokuvan aika erilaisella tavalla kuin ykkösosan, mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä näkyy. Toiminta on hieman enemmän, muttasuurimmilta osin leffa on vain rauhallista puhumista. Hyvä niin. Taitavain asia mitä Coppola tekee elokuvassa on alku. Hän näyttää pätkän viton nuoruutta ensin, jotta katsoja omaksuu tämän itsenäisenä juonen eikä vain takaumana.
Kummisetä II on yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Siitä ei pääse yli. Aivan samanvertainen. Musiikki on sitä samaa, mutta sitä soitetaan useammin. Kaikki toimii edelleen. Mikään ei ole huirahtanut sivuraiteille. Tämä on toinen maailman paras elokuva. Voitte olla toki eri mieltä, mutta niin se vain minusta. Tämä innostaa myös hälyttävästi halua liittymään mafiaan. Olisihan se coolia. Hyvinleikatut puvut. Cool. Aseet ja jännitys. Cool.
