Vuosi oli 1999, kuukausi huhtikuu ja päivä 20. tuota kuuta. Silloin kaksi noin 18-vuotiasta poikaa, Eric Harris ja Dylan Klebold nimiltään, marssivat aseet käsissä heidän kouluunsa, Columbine High Schooliin. Sinä päivänä tuossa koulussa 15 ihmistä, mukaan lukien nuo kaksi poikaa, menettivät henkensä. Mikä sai pojat tekemään tuon hirveän teon?
Zero Day kertoo hyvin samantapaisen tarinan. Andre Kriegman ja Calvin Gabriel ovat tavallisia nuoria. He viihtyvät paljon omissa oloissaan, muita kavereita heillä ei paljon ole, mutta muuten he näyttävät aivan tavallisilta pojilta. He suunnittelevat Zero Daytä, päivää, jolloin he menisivät heidän kouluun ammuskelemaan. Pojat tekevät suunnitelmistaan videopäiväkirjaa.
Zero Day – nuoret tappajat ei löydä poikien motiivia, mutta ei se sitä etsikään. Suurta yhteiskuntakriitiikkiäkään ei pahemmin harrasteta, vaan elokuva tarjoaa ohjaaja-käsikirjoittaja Ben Coccion kommentin amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Videopäiväkirjamainen asu tuo dokumenttimaisen tyylin elokuvalle, mikä antaa leffalle lisävoimaa. Pinnalta kaikki näyttää Yhdysvalloissa menevän hyvin. Lapset ovat onnellisia ja vanhemmat tietävät sen. Koulussa nuoret saavat kavereita ja ovat kaikki kuin yhtä suurta perhettä. Tosiasiassa kaikki on toisin. Aseita löytyy joka talosta, niitä nuoret saa aivan liian helposti. Nuoriso tekee sillä aikaa pommeja, kun vanhemmat luulevat heidän katsovan TV:tä. Lukiossa nuoret lajitellaan omiin ryhmiin, vähän sama juttu kuin kastijärjestelmä. Tässä yhteiskunnassa on jotain pahasti vialla.
Zero Day on hyvin kylmä elokuva. Sen viileästä käsittelytavasta tuota onnettomuutta kohtaan johtuen leffa ei sovi kaikille katsojille. Andre ja Calvin heittävät satiirista läppää kameralle, tuntuu kuin he suhtautuisivat asiaan pelkällä leikillä. Turhan saarnauksen elokuva välttää tyylikkäästi. Lopussa tietysti nähdään se järkyttävä ammuskelukohtaus koulun valvontakameroiden kautta, joka todella kolauttaa katsojansa pääkoppaa. Leffa jättää pahan olon ja paljon ajatuksia päähän. Yhtä hyvä tämä ei ole kuin Michael Mooren upea dokumentti Bowling for Columbine, joka tämän kauhean tapahtuman käsittelyn ohella etsi vastauksia amerikkalaisten asehulluuteen.
Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa tarkistaa. Elokuva on hieman puuduttavaa katseltavaa, tarina liikkuu välillä aivan liian hitaasti. Elokuvallisesti tämä on kuitenkin voimakas kokemus, varsinkin se järkky loppukohtaus jää mieleen. Suosittelen enemmän Bowling for Columbinea, vaikka tuon teurastuksen käsitteleminen ei niin kovasti kiinnostaisikaan.
