Ystäväni Joe -nimellä kulkee Suomessa ainakin kaksi elokuvaa. Tässä tykityksessä paneudun brittiläis-irlantilais-saksalaiseen tuotantoon vuodelta 1996, joka perustuu ruotsalaiskirjailija Peter Pohlin teokseen Janne, min vän. Johtuuko ruotsalaistaustaisesta tarinasta, vai mistä, mutta elokuvassa on läsnä ruotsalaisille nuortenelokuville tyypillinen vahva elämänmakuisuus.
Chris (John Cleere) ja hänen kaverinsa elävät rasavillejä lapsuusvuosiaan ja kilpailevat poikamaiseen tyyliin siitä, kuka heistä uskaltaa tehdä uhkarohkeimpia tempauksia. Yhtenä päivänä Chris saa kovan haasteen, kun hänen pitää polkupyörällä ajaessaan napata liikkuvan kuorma-auton lavalta Coca Cola-pullo. Hyvästä yrityksestä huolimatta hän epäonnistuu. Yhtäkkiä paikalle pyyhältää kaveriporukalle täysin tuntematon poika, jolla on hieno pyörä ja mahtavat ajotaidot. Hän onnistuu helposti pullon nappaamisessa. Uusi poika on nimeltään Joe (Schuyler Fisk) ja hän osoittautuu melkoiseksi mysteeriksi. Hän ilmestyy paikalle aina yllättäen ja pystyy uskomattomiin temppuihin. Ei ole siis ihme, että Joe saa varauksetonta ihailua Chrisin ja muiden poikien suunnalta.
Todellisuudessa Joe ei ole sitä miltä ulospäin näyttää. Hän työskentelee sirkuksessa ja on helvetillisen prässin alla, koska raskas sirkusesiintyjän elämä harjoitteluineen vaatii veronsa. Hänellä ei ole äitiä tai isää. Eno (Stephen McHattie) on lähin sukulainen, mutta hän on luonteeltaan julma ja raaka. Joen ainoa ystävä lieneekin sirkuksessa esiintyvä pelle nimeltään Simon, jota esittää Joel Grey.
Chrisin kautta Joe saa kokea palan normaalia ja iloista lapsuutta. Aika kuitenkin tikittää ja sirkus ei viivy paikkakunnalla ikuisesti. Eno alkaa pikku hiljaa hiiltyä siihen, että Joe kaveeraa jatkuvasti Chrisin kanssa. Toisaalta myös Chrisin ja Joen ystävyyden ylle alkaa kasaantua pilviä, jotka johtuvat Joen yllättävästä paljastuksesta.
Olin kesällä kylässä yhdessä paikassa, jossa isäntäväki alkoi katsella tv:stä tätä pätkää. Itse en ollut kovin innostunut, koska mielestäni kyseessä oli ennakkoon aika mitättömältä kuulostava tuotanto. Sitä paitsi minulla on muutenkin niin paljon tärkeitä elokuvia katsomatta, että ei millään jaksaisi viettää aikaansa sellaisen leffan parissa, joka ei kerta kaikkiaan nappaa. Kohteliaisuussyistä aloin kuitenkin vastahakoisesti seuraamaan, mitä tuleman pitää. Niinhän siinä sitten tietysti kävi, että tämä pikkuruinen, mutta rehellisen tuntuinen, elokuva vei palan sydäntäni mennessään. Nyt jo tuskaisena kaipailisin jonkinlaista dvd-julkaisua, koska palan halusta nähdä tämän uudelleen.
Joeta esittävä Schuyler Fisk toimii koko leffan suurimpana energianlähteenä. Hänestä kumpuava elämänilo on miltei todellista ja siksi tuntuukin erityisen pahalta, kun hänen enonsa yrittää tukahduttaa sitä niin brutaalein keinoin. Kiinnostuin elokuvan myötä enemmänkin Schuyler Fiskistä ja yllätyksekseni huomasin, että hän on Sissy Spacekin jälkikasvua. Enoa esittävä McHattie on vastenmielisyydestään huolimatta vakuuttava. Tämä ei ole ihme, sillä hän on todella rutinoitunut ja monissa liemissä keitetty näyttelijä, jota suuri tähteys on ihmeellisesti onnistunut karttelemaan. Pieneen produktioon on saatu mukaan myös Oscar-voittaja Joel Grey, jonka ura on ollut ailahteleva ja erikoinen. Greyn kasvot ovat mieleenpainuvat. Tässä elokuvassa hän onnistuu mielestäni kohtalaisesti. Enemmän lämpöä olisi tosin voinut ladata rooliinsa. Pellemaskeissaan hän muistuttaa kierosti sitä seremoniamestaria elokuvasta Cabaret. Tämä mielleyhtymä on taatusti luotu elokuvaan tarkoituksella.
Lapsuus, tai paremminkin lapsuudenystävyys, on saatu purkkiin harvinaisen aidon oloisesti. Välillä itsekin oikein liikutuin, kun jotkut asiat tulivat niin lähelle minua ja muistuttivat omasta lapsuudestani. Tarinaa taustoittava sirkusmiljöö saa kaivettua monia muistijälkiä mieleni pintaan. Sirkus viittaa niin vahvasti kevääseen, joka puolestaan enteilee koulunloppua, vapauttavaa kesälomaa ja ihanaa joutenoloa. Joen vierailut Chrisin kotona ovat myös elokuvan lämpimiä hetkiä. Kenelle meistä ei tulisi mieleen muistoja siitä, kuinka kavereiden luona oli aina hauskempaa ja kuinka ärsyttävää oli jos joku soitteli kesken kaiken, että pitäisi lähteä kotiin. Tämänkaltaiset pikku asiat ovat mielestäni hyvin huomioitu tässä elokuvassa.
Ystäväni Joe ei kuitenkaan ole yksipuolinen onnellisen lapsuuden ylistys, vaan se muistaa myös tuoda esille faktat siitä, että lapset osaavat olla julmia toisilleen. Epämiellyttävät muistot pyritään tietenkin aina unohtamaan, mutta kun oikein tarkasti itsekin alkaa muistella, niin mieleen juolahtaa monia tilanteita, joissa joku yksittäinen raukkaparka eristettiin pois joukosta mitä julmimmilla tavoilla. Tässä elokuvassa tarinan rankkuutta vielä lisätään Joen vaikeaan perhetaustaan viitaten, jollaista läheskään kaikkien ei varmasti ole tarvinnut tai tarvitse ikinä kokea.
nimimerkki: mauge
