Simpsoneiden kulta-aikaa reippaalla ja jopa hieman uudistavalla otteella jatkaa seitsemäs tuotantokausi. Se edustaa vielä aikaa, jolloin klassikkojaksoja väsäiltiin ja tältäkin kaudelta löytyy lukuisia upeita hetkiä. David Mirkin, sarjasta tuotantokausilla 5-6 vastannut sälli, astui vähän taaemmas vastaamaan keltaisen perheen elämästä keskittyen enemmän omaan elokuvauraansa, milloin sarjan “johdon” piti taas vaihtua. Parivaljakko Josh Weinstein ja Bill Oakley olivat kuuluneet jo sarjan vakiokirjoittajakaartiin neljännestä kaudesta lähtien edustaen nerokkaimpia humoristeja sarjassa. Weinstein ja Oakley saivat kunnian seitsemännellä kaudella astua vastaamaan sarjasta tehden kaksi omalla tavallaan merkittävintä kautta koko sarjan historiassa. Tällä ja kahdeksannella kaudella nimittäin tehtiin lukuisia kokeellisia jaksoja, joiden toimivuutta sarjan isä Matt Groening ehti monta kertaa epäillä. Joka tapauksessa taiteelliset riskit kannattivat ja sarjan tekijät pistivät kaikki parastansa peliin.
Ensinnäkin tämän kauden jaksot ovat lähes kaikki todella tarinavetoisia ja henkilöitä sekä heidän välisiä suhteita syvennetään jälleen. Kommenttiraidoilla tekijäkumppanit Weinstein ja Oakley myöntävätkin halunneensa tutkia vakiohahmojen syvintä olemusta. Tarinat harvoin lähtevät astelemaan harhauttaville sivupoluille, joten tämän kauden jaksot ovat varsin ytimekkäitä, osa jopa lyhytelokuvamaisia. Kunnianhimoa ei puutu näistä jaksoista ja vitsien nerokkuus nousee hienosti etualalle. Tällä kaudella on monia juonikuvioita, jotka edustavat ylpeänä Simpsoneiden klassista osastoa. Hyviä esimerkkejä näistä klassikoista ovat mm. Homerin lihotuskuuri tekeleessä King Size Homer ja Homerin toimiminen johtaja Burnsin henkilökohtaisena avustajana episodissa Homer the Smithers.
Hienoin ja varmasti työläin vanhoista pätkistä koottu clipshowjakso nähdään tällä kaudella nimikkeen The Simpsons 138th Episode Spectacular alla. B-luokan näyttelijä Troy McClure (äänenä mainio Phil Hartman) juontaa tämän ns. juhlajakson, joka muistelee sarjan menneitä hetkiä hienolla huumorilla. Sarjan historian täysin tuntevat fanit saavat jaksosta varmasti eniten irti ja jakson “infopakettiin” tosikkojen kannattaa suhtautua hieman varauksella. Monet pitävät jaksoa kuitenkin auttamattoman tylsänä, vaikka itse siitä älyttömästi diggaankin. Mukana on mm. vanhoja pätkiä Tracey Ullman -show’sta ja Simpsoneiden historiaa värikkäästi kerrottuna. Toinen rakenteellisesti erikoinen jakso on 22 Short Films About Springfield, joka shortcutsmaisesti (tai magnoliamaisesti) kokoaa erilaisia tapahtumia Springfieldin asukkaiden seikkailuista. Viihdyttävä mestariteosjakso sisältää upean Pulp Fiction -parodian, jonka rajuus yllätti aikoinaan nuorempana Simpsonit-fanina.
Muitakin erikoisuuksia voi tältä kaudelta bongata, kuten Two Bad Neigbhors, jossa George Bush vanhempi muuttaa vaimonsa kanssa Springfieldiin Homerin naapuriksi. Ville Vallaton -viittaukset (Bartin ja Ykän yhteiset hetket) sekä Bushin ja Homerin välinen molemminpuolinen ärsytys toimivat älyttömän hyvin, mutta tätä jaksoa monet katsojat vierastavat. Ensinnäkään se ei yllättäen ole mikään poliittinen satiiri, eikä se myöskään sisällä tavanomaista slapstick-huumoria muihin jaksoihin verrattavalla panoksella. Korkkareiden (Korkeajännitys-sarjakuvat siis, ei mitkään kengät) fanit saavat varmasti nautinnollisen kokemuksen jaksosta Raging Abe Simpson and His Grumbling Grandson in ‘The Curse of the Flying Hellfish’, jossa on vanhojen jännityselokuvien kaikuja, klassisten sotaleffojen havinaa ja kylmän sodan aikaisten seikkailupläjäysten tunnelmaa. Simpsonien ukkiin keskittyviä jaksoja ei ole loppuen lopuksi hirveän montaa ja tämä jakso kuuluu niidenkin parhaimmistoon. Erikoisuuksiin voisi vielä laskea Hollywood-satiirin A Fish Called Selma, joka kuvaa b-näyttelijä Troy McCluren uran loppukorahduksia. Astetta vakavampi jakso, jossa kuullaan Phil Hartmanin lisäksi aina mainiota Jeff Goldblumia. McClure on ehdottomasti Simpsonit-universumin parhaita hahmoja ja hänen juontamat opetusfilmit sarjan herkullisimpia irrotteluja, minkä vuoksi on hienoa, että hänelle on omistettu kokonainen jakso.
Tällä kaudella on myös kolme erikoislaatuista äänivierailua, jotka kohoavat koko sarjan muistettavimpiin. Ensinnäkin Glenn Close vierailee kauden koskettavimpiin hetkiin sijoittuvassa Mother Simpson -jaksossa, jossa Close saa lainata ääntään Homerin kadonneelle äidille. Close on luja ammattilainen, mutta ei hänen suorituksensa kuitenkaan vedä vertoja kahden muun konkarin suoritukselle. Donald Sutherland tuo aristokraattimaista karismaansa Simpsoneihin Springfieldin kulttuuriperintöä vaalivana museopitäjänä loistavassa Lisa the Iconoclast -spektaakkelissa. Kolmas ja jollain tapaa käsittämättömän upea äänivierailu on legendaarisen Kirk Douglasin kähinöiden käyttäminen jaksossa The Day the Violence Died, joka kuvaa Bartin aiheuttamia Itchy & Scratchy -animaatioiden lopun hetkiä. Rähjäisen spugen rooliin Douglasin ääni sopii paremmin kuin hyvin ja jakson loppukohtaus on koko sarjan hämmentävimpiä.
Surullinen joulusatu Marge Be Not Proud on hyvin lämminhenkinen ja perhearvoja ylistävä jaksokokonaisuus. Team Homer on legendaarinen keilausjakso, jossa Homerin intohimo tuota jaloa urheilulajia kohtaan nousee vihdoinkin tarinan pääosaan. Hollywood-maailma saa maistaa satiirin terää klassikossa Radioactive Man, jossa Milhouse saa pääroolin Springfieldissa kuvattavassa sarjisfilmatisoinnissa. Krustyn kuolema jaksossa Bart the Fink ja Bartin seikkailu auton ratissa Bart on the Road kuuluvat myös kauden viihdyttävimpiin pätkiin. Näitä jaksoja voisi luetella vaikka kuinka paljon, mutta se ei hyödytä ketään, sillä paljon mukavampaa on itse katsella DVD:ltä nämä 25 jaksoa.
Kokonaisuutena seitsemän esityskausi on varsin rautainen paketti, joka viihdyttää kaikenikäisiä faneja. Täyttä viiden tähden kamaa, se on saletti. Oikeastaan yhtään heikompaa tekelettä ei tältä kaudelta löydy, vaan tasaisen hyvää viihdettä on luvassa. Onneksi Weinstein, Oakley ja kumppanit uskalsivat tällä kaudella rikkoa vanhoja kaavoja ja yrittää löytää uusia tuulia, vaikka lopputulokset eivät aina aikoinaan miellyttäneetkään pinttyneitä faneja. Riittävä määrä TV-aterioita, muutama virvoitusjuomapullo, kotoisa nojatuoli ja vapaapäivä yhdistettynä Simpsoneiden seitsemänteen tuotantokauteen, niin luvassa on varsin rattoisia hetkiä.
Jos tästä mahtavuutta pursuavasta tuotantokaudesta hakemalla hakee niitä vikoja, niin ainut huono puoli on ehdottomasti sen ilmestyminen kuudennen ja kahdeksannen kauden välissä. Noiden parhaiden Simpsonit-vetojen välissä seitsemäs jaksopaketti menettää tehoaan.
