Jo rainan ensimmäinen kohtaus saa hykertelemään ja samalla ravistelee katsojan varuilleen. Nyt tapahtuu jotain erilaista. Mielikuvissa vilistävät Arlan mainokset ja Aki Kaurismäen lakoniset dialogit. Roy Andersson ohjasi edellisen pitkän leffansa joskus 70-luvulla, tätä pätkää hän on kuulemma työstänyt vuosia. Hyvää kannatti odottaa.
Tarina polveilee kaupungissa, sen kaduilla ja virastoissa, ihmisten kodeissa, paikalleen juuttuneessa liikenneruuhkassa, ravintoloissa ja jättömailla. Toisen kerroksen laulut ei tunnusta sankareita, sen ihmiskohtalot ovat parhaimmillaan surkuhupaisia, pahimmillaan karmaisevia. Kaikessa toimii protestanttisen kärsimyksen, työn palvomisen ja ristiriitaisten moraalikäsitysten absurdi logiikka. Välillä katsoja tuntee olevansa piinapenkissä, josta hervoton huumori aika ajoin vapauttaa – vain jotta seuraava käänne tukahduttaisi naurun alkuunsa.
Kuvastossa seikkailevat mm. noesta mustaksi tahriintunut huonekalukauppias, jonka liike on tuhoutunut tulipalossa, toisiaan ruoskiva pörssimeklareiden kulkue ja erikokoisia krusifikseja kauppaava messuedustaja. Tämän leffan jälkeen sanan ’crash test dummy’ merkitys sai aivan uuden ulottuvuuden.
Mainoselokuvien ohjaajana tunnetuksi tullut Andersson on ladannut Toisen kerroksen lauluihin sellaisen määrän kieroa huumoria, kyynistä ihmiskuvaa, maailmanlopun paatosta, kristinuskon kyseenalaistamista ja myrkyllisen purevaa yhteiskuntakritiikkiä, että yhdellä katselukerralla niiden sulattelu ei tahdo ihan onnistua.
Elokuvafriikit voivat viihdyttää itseään bongaamalla Toisen kerroksen lauluihin viljeltyjä viittauksia klassikkoelokuviin, Andersson on mm. Monty Pythoninsa ja Kummisetänsä opiskellut.
Tämä on omassa sarjassaan äärimmäinen elokuva. En suosittele krapulapäivän viihteeksi.
