Hyvät naiset ja herrat!
Saanen johdattaa teidät seitsemännen taiteen temppeliin katsomaan yhtä sodanjälkeisen Britannian hienoimmista yksittäisistä elokuvista. Michael Powellin, tuon vanhan saarivaltakunnan johtavan alansa mestarin, te varmasti jo tunnettekin entuudestaan? Powellhan aloitti uransa jo mykän elokuvan aikaan käsikirjoittajana ja näyttelijänä, mutta kipusi ohjaajanpallille vasta aivan toisen maailmansodan kynnyksellä. Powellin työnsä puolesta muodostama läheinen ystävyys kanssaohjaaja ja -käsikirjoittaja Emeric Pressburgerin kanssa mullisti molempien miesten näkemyksen ja elämäntyön peruuttamattomasti, ja toisiaan mutkattomasti täydentävä kaksikko onnistuikin luomaan yhdessä kokonaisen sarjan taiteenlajinsa merkkiteoksia. Punaiset kengät lienee näistä mainituista klassikoista kaikkein ihailluin ja rakastetuin.
Punaisten kenkien tarina sijoittuu baletin ja esittävän taiteen ihmeelliseen maailmaan. Alussa venäläisemigrantti Boris Lermontovin maailmankuulu balettiseurue valmistautuu tulkitsemaan omaa näkemystään H.C. Andersenin kirjoittamasta, tytöstä ja tämän kauniista punaisista kengistä kertovasta groteskista sadusta. Pikaisella aikataululla produktion uudeksi vetonaulaksi löydetään hehkeä punapäinen Victoria (Moira Shearer, ballerina oikeassakin elämässä), jonka huumaava esitys kenkiensä lumoamana tanssityttönä takaa tälle aseman taiteenlajinsa ihailtuna tähtösenä. Samalla Victorian sydän alkaa sykkiä yhä enemmän taiteilijaryhmän sävellyksistä vastaavalle nuorelle Julianille, ja tämä joutuukin lopulta tekemään vaikean valinnan rakkauden sekä omistushaluisen Lermontovin seurueen ja Punaisten kenkien esittämisen välillä.
Powellin ja Pressburgerin taideteoksen yhtenä vaikuttavimpana ominaisuutena todettakoon mestareiden verraton taito käyttää hyväkseen satumaisen rikasta värimaailmaa. Näihin aikoihin värielokuva oli vielä varsin uusi ja kallis tekniikka, joten ymmärrettävästi lavastus ja puvustus suunniteltiin tarkoituksella korostamaan korkeita kontrasteja, erityisesti sinisen, vihreän ja punaisen eri sävyjä. Aivan erityisen näyttävää jälki on legendaarisen maalauksellisessa tanssikohtauksessa, jonka katsominen on kuin sukeltaisi jonkun Salvador Dalin taiteeseen ja kävisi samalla läpi tukun eri tunnetiloja eri vuodenaikoina jonkinlaisessa vaihtoehtoisessa, tanssin ympärille muotoutuneessa unitodellisuudessa. Tämän kyseisen kymmenminuuttisen kohtauksen yksinään voisi leikata erilleen muusta elokuvasta ja näyttää televisiossa vaikka loputtomana uusintana, ja ihmiset todennäköisesti rakastaisivat sitä.
Vaikuttavan tanssikohtauksen päätös ja paluu oikeaan maailmaan sai ainakin tämän katsojan olon tuntumaan pettyneeltä, mutta samalla raikkaan mietteliäältä: poistuttiinko tarinassa sittenkään unesta, vai vaihtuiko näkymä sittenkin vain toiseen samanlaiseen? Punaisten kenkien oikea maailma on kauttaaltaan luonnottoman kaunis, ihmiset tavoiltaan ja elkeiltään kaavamaisia ja arkinenkin puhe jäykkää kuin teatteriesityksessä. Powellin ja Pressburgerin tanssielokuvan tarina alkaakin tuntua nopeasti kuin sarjalta sisäkkäisiä ja limittäisiä elokuvia sekä muuta teatteria. Päähenkilön, tanssijatar Victorian, on päätettävä kahden vastakkaisen maailmankuvan väliltä: toisaalla kuolemaakin kylmempi showbisnes sekä paikka auringossa, toisaalla elämä taiteilijan palvomana muusana. Asetelma allegorioineen muistuttaa Jacques Prévertin nerokkaista käsikirjoituksista sekä erityisesti niin ikään teatterimaailmaan sijoittuvista Paratiisin lapsista.
Itse asiassa Punaiset kengät toi vahvasti mieleeni useammankin klassisen show- ja teatterimaailmaan sijoittuvan elokuvan, kuten Milos Formanin Amadeuksen, jossa modernin rock-tähden arkkityyppiä muistuttava Mozart luo ja ohjaa kokonaisia maailmoja kuin jokin jumalhahmo konsanaan. Punaisten kenkien Victoria johdattelee maailmoja ja katsojan mielikuvitusta tanssillaan ja tekee saavuttamattomasta fantasiasta käsinkosketeltavaa todellisuutta. Mysteeriksi jää, oliko punaisilla kengillä oikeasti taikavoimaa tai vaikutusta punapäisen ballerinan kohtaloon, mutta aiemmin kehaistun tanssikohtauksen kaltaista suurta luomisen juhlaa tuskin tullaan koskaan enää näkemään sen enempää tässä maailmassa kuin toisessakaan. Esiripun noustua viimeisen kerran ilmaan jää haikea hiljaisuus: satumaisen kauniit punaiset kengät yksin vain jatkavat tanssiaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Ja tämä kaikki, hyvät naiset ja herrat, käynee pätevänä todisteena ystävyyden ihmeellisestä voimasta.
