Tanssielokuvat kuuluvat elokuviin joita ei voi, tai ei ainakaan kannata, arvostella elokuvina sinänsä, vaan nimenomaan tanssielokuvina. Tanssielokuvat ovat suoraan verrannollisia pornografiaan; tarina on vain pakollinen viitekehys sille toiminnalle mitä elokuvassa oikeasti halutaan näyttää. Niin pornossa kuin tanssielokuvissakin mennään jo käsikirjoitusvaiheessa toiminto edellä, tarina tulee vasta perässä jos on tullakseen.
Samaa jatkaa uusin tanssiteos Step Up 3D, jonka tarina on suoraan copy-pastettavissa kymmenistä muista tanssileffoista, myös edeltäjistään Step Up ja Step Up 2: The Streets. Olipa kerran super-lahjakkaita tanssivia nuoria joita elämä (tai ainakin vanhemmat) ovat kohdelleen kaltoin. Nuoret tanssivat yhdessä, aina ja joka paikassa (oikeasti, joka paikassa). Sitten tulee tanssikilpailu, josta voi voittaa paljon rahaa, mitä vähävaraiset nuoret tarvitsevat (tässä(kin) elokuvassa treenipaikkansa säilyttämiseksi), mutta sen ansaitsemiseksi täytyy voittaa kisassa kilpaileva vihollisporukka. Sitten on vähän pusuttelua ja hassuttelua, vastoinkäymisiä, unelmien tavoittelua ja elämän tärkeysjärjestykseen asettamista. Lopussa häämöttää upea finaalitanssibattle ja onnellinen loppu.
Tanssijoille ja lajista kiinnostuneille elokuvan visuaalisuus tarjoaa pornografiaa lähentelevää nautintoa, muille… no, ei mitään. Lajin harrastajana ihailin teatterin penkissä suu auki huikeita koreografioita ja kehonkäyttöä, mutta henkilöhahmoista en osaa sanoa oikein mitään. Eikä kai ole niin väliksikään, tiedän kyllä tarkalleen mitä tarinassa tapahtui, vaikken jaksanut aina kuunnella edes dialogia. Myös visuaalisesti elokuva on huikeaa silmäkarkkia. Kuvauspaikosta näkee, että käsikirjoitukseen on selvästi ujutettu kohtauksia vain upeiden lokaatioiden ja niissä tanssimisen näyttämistä varten. Sama pätee 3D:hen. Löytyy kohtauksia, jossa läjä värikkäitä ilmapalloja syöksyy katsojaa kohti ja jäähilejuoma nousee näyttävästi tuulen mukana kohti taivasta (eli kohti katsojaa). Myös hatut, ihmiset ja laserit syöksyvät kankaan läpi huikean näyttävästi. Suurin osa näistä ei liity juoneen ollenkaan, mutta väliäkö sillä, näyttää niiiiiin hyvältä.
Muttamutta. Pakko se on silti myöntää, että kyseessä pitäisi olla elokuva, ei musiikkivideo. On käsittämätöntä ettei street-tanssielokuvien suosion huipullakaan ole saatu tehtyä yhtään elokuvaa, jossa olisi sekä upeaa tanssia, että käsikirjoitus. Esimerkiksi maailman parhaiden breakkaajien liikekieltä seuratessa voi olla vaikea uskoa, että kyllä tanssijatkin ovat ihmisiä, mutta kyllä ne on. Oikeita ihmisiä, joiden elämässä tapahtuu oikeita asioita, eikä vain kökköä O.C.:n tasoista teinidraamaa. Voisiko joku joskus tehdä elokuvan, jossa tanssijatkin olisivat aitoja, koskettavia, sielukkaita ja mielenkiintoisia ihmisiä? Miinusta myös äärimmäisen päällekäyvästä tuotesijoittelusta. Amerikkalaisissa nuorisoleffoissa tuputetaan valitettavasti nykyään erittäin avoimesti kaikkea Applesta Gucciin, mutta tässä pätkässä keskityttiin yhteen merkkiin. Noin viidennessä repliikissa puhutaan mahtavista Niken merkkikengistä, myöhemmin ihaillaan Niken kenkäseinää. Häikäilevin tuputus oli kuitenkin lopputeksteihin tehty mainos, jossa tanssijat tanssivat Niket jaloissa JA käsissä, lenkkareiden värittäessä myös kuvan alareunaa. Asia selvä, parhaat tanssijat käyttävät NIKEA!
Tämän tyyppistä elokuvaa on äärimmäisen vaikea pisteyttää. Elokuvallisesti sisältöä ei juuri ole, mutta ei tanssielokuvassa tarinoita yritetäkään kertoa. Kuka oikeastaan on sanonut, että elokuvan pitää aina olla enemmän sisällöllinen kuin esteettinen? Niin kuin pornossakin, elokuvan onnistuneisuus on enemmänkin mitattavissa katsojan tyydyttyneisyydellä elokuvan päätyttyä. Lopputekstien rullatessani tanssija sisälläni on hiljentänyt elokuvakriitikon, ja koen olevani tanssillisesti erittäin tyydyttänyt. Mutta loppukliimaksin jälkeen kriitikko taas herää ja muistuttaa pätkän elokuvallisesta sisällöstä, jonka takia pistesaldo onkin jätettävä tasan puoleen. Tanssipuoli vakuuttaa täydellisesti, elokuvapuoli ei ollenkaan.
