David Bowie on yksi populaarikulttuurin suurimmista vaikuttajista. Ziggy Stardustin aikaan Bowie oli hyvin kiinnostunut ulkoavaruudesta. Pahimpina aikakausina hän jopa oikeasti kuvitteli olevansa Ziggy, avaruudesta maapalolle tullut muukalainen. Paljon ei siis tarvitse päätellä, kun katsoo Nicolas Roegin elokuvaa The Man Who Fell to Earth. Koko idea nimittäin perustuu Bowien hahmon ympärille, joka on tullut toiselta planeetalta meitä tervehtimään.
Äärimmäisen uneliaasti starttaava elokuva, alkaa kun Bowien esittämä avaruusolio tipahtaa keskelle Amerikkaa. Muukalainen osaa puhuu sekä ymmärtää englantia hyvin. Hänellä on tehtävä, jonka tarkoituksena olisi saada meidän planeetaltamme vettä. Heidän omansa on täysin aavikoitunut, eikä vedestä ole tietoakaan. Bowien muukalainen ottaa itselleen nimen Thomas Newton, joka on vähintäänkin huvittavaa, mutta samalla nerokasta. Nimen ottamisen jälkeen hän niittää mainetta ja on pian ison yrityksen palkkalistoilla. Siinä sivussa hän löytää itselleen naisen sekä rakennuttaa talon. Maapallolla oleminen alkaa viehättää häntä koko ajan enemmän, ja paluu omalle planeetalle perheen luokse saa jäädä.
The Man Who Fell to Earth on eräänlainen tutkielma ihmismielestä. Sen asetelma scifi-elokuvana on hyvin erilainen mihin on totuttu. Tällä kertaa muukalaiset eivät ole tulleet tuhoamaan meitä. Päin vaistoin he tarvitsevat meidän apua kipeästi. Tarkemmin mietittynä juoni on hiukan typeräkin. Toisella planeetalla jossain hyvin kaukana olisi lähestulkoon samanlainen elinympäristö kuin meillä. Ainoastaan silla erotuksella, että heiltä alkaa vesi loppua. Onko se typerää vai vain luontevaa. Ehkä vähän molempia, mutta elokuvallisesti se kuulostaa erittäin typerältä. Loogisesti ajateltuna, jos ulkoavaruudessa olisi elämää, se varmasti muistuttaisi hyvin paljon meidän elinympäristöämme.
Bowie tulkitsee hyvin Thomas Jerome Newton nimisen muukalaisen olemuksen. On hiukan vaarallista antaa näinkin vaativa rooli pop/rock-tähdellä. Varsinkin, kun se on vielä Bowien ensimmäinen isorooli valkokankaalla. Ehkä se olen vain minä, mutta Bowiessa on kyllä jotain hyvin muukalaismaista. Tämän saman on selkeästi huomannut myös Nicolas Roeg. Riski kannatti ehdottomasti ottaa, sillä ilman Bowien loistosuoritusta elokuva olisi vähän heikompi teos. Muut näyttelijät eivät onnistu jättämään samanlaista tunnetta. Candy Clark on tietysti ihan kivan näköinen kissa, muttei sen enempää. Elokuvan lopussa hänen turhanpäivänen ulinansa alkaa jo raastaa hermoja.
Pohjimmiltaan The Man Who Fell to Earth on hyvin poikkeuksellinen elokuva. Tapa, jolla se tutkii inhimillisyyttä, on nerokas, kerta kaikkiaan nerokas. Elokuva on selkeästi vain naamioitu tieteiselokuvaksi, jotta siihen saataisiin lisää erikoista syvyyttä. Seksuaalisuus on suuri osa inhimillisyyttä. Leffa tarjoaakin monta psykedeelistä panoa, joihin myös Bowien muukalainen ottaa osaa. Psykedeelisellä tarkoin sitä kirjaimellisesti, sillä valojen, varjojen ja musiikin käyttö näissä kohdissa on hyvin painostavaa.
Pakko nostaa hattua elokuvalle siitä, ettei se yritä olla mitään muuta kuin on. Se on varsin hankala tapaus. Bowien avaruusolio on kiehtovalla tavalla valkokankaalle tuotu kummajainen, joka on hyvin kiinnostunut maapallon menosta. Loppupuolella hän saakin maistaa ihmisen pahuuden. Elokuvan tunnelma muuttuu hyvin raadolliseksi. Ehkäpä ihminen oikeassakin tilanteessa vain käyttäisi hyväksi avaruuden muukalaista. Tämä antaakin paljon pohdittavaa inhimillisyydestä ja muukalaisten inhimillisyydestä. Tyylinvaihto on melkein koitua elokuvan kohtaloksi, mutta pidemmän pohdiskelun jälkeen se tuntuu luontevalta ja hyvältä ratkaisulta. Kaikessa ihmeellisyydessään elokuva noudattaa siis draamankaarta, mutta tekee sen omalla tyylillään, ja välttää onnistuneesti kaikki pahimmat kliseet.
Lopputuloksena kyseessä on eritäin vaikea elokuva, jonka katsominen vaatii katsojaltaan tiivistä keskittymistä. Se välttämättä aukea kaikille, mutta on varmasti tarpeeksi kummallinen sekä ajatuksia herättävä, jotta pitää otteessaan yli kaksituntisen kestonsa ajan. Suurin kiitos kuuluu David Bowielle, joka saattoi vielä elokuvan aikaan oikeasti luulla olevansa avaruudesta. Se selittäisi hyvinkin sen, miksi hän oli niin vakuuttava ensimmäisessä pääroolissaan. Suosittelen kaikkia tutustumaan tähän teokseen, eikä vain pelkästään Bowien ansiosta, vaan myös sen vaikuttavan sisällön takia.
