Vittorio De Sican vuonna 1948 ohjaama polkupyörävaras on Roberto Rosselinin Rooma, avoimen kaupungin (1945) lisäksi italialaisen neo-realismin tärkein, tai ainakin tunnetuin työ. De Sica oli ennen polkupyörävarasta ohjannut monia menestyksekkäitä elokuvia (mm: Viattomat) ja näytellyt 30-luvulla melodraamoissa ja komedioissa charmantisti ja ollut myös erittäin suosittu (Peter von Bagh kuvaili kirjassaan tähtien kirja häntä italian Tauno Paloksi, mikä tietenkin on liioiteltua, sillä lapsikin tietää että Palo on kaikkien aikojen paras näyttelijä).
Mutta todellisen läpimurron taiteellisesti ja ulkomaiden tietoisuuteen De Sica teki vasta polkupyörävarkaalla. Klassikoksi noussut polkupyörävaras toteutettiin amatööri, mutta silti asiansa vallan hyvin osaavilla, näyttelijöillä ja se kertoo vain muutamasta päivästä.
Juonta tärkeämpää elokuvassa on sen tunnelma ja katsojissa herättämät tunteet, mutta juoni on lyhykäisyydessään seuraava; mies (Lamberto Maggiorani) saa töitä johon vaaditaan polkupyörää. Elämä alkaa näyttää jo valoisammalta. Kunnes toinen epätoivoinen varastaa miehen polkupyörän ja työ on mennyttä. Sitten mies ja hänen pieni poikansa (Enzo Staiola) etsivät polkupyörää. He kohtaavat suurkaupungin asukkaita ja elämää. Välillä sataa, välillä paistaa aurinko. Tapahtumat ovat pieniä, mutta tärkeitä, kuten oikeassakin elämässä.
Elokuvissa voi olla muunlaistakin realismia kuin nykyään kovassa nousussa oleva väkivallan realistisuus. Valkokankaalle rymisteleviin ihmisiin, koneisiin, ihmis-koneisiin ja kone-ihmisiin tottunut laiskanpulskea Coca Cola Companyn kasvatti saattaa pitää elokuvan juonta ja ideaa etukäteen heppoisina ja myös tylsinä.
Mutta sitä Polkupyörävaras ei ole, ei tosiaankaan. Polkupyörän etsiminen kuvastuu suoraan onnen etsimiseen. Polkupyörä merkitsee työtä, työ tasapaino ja tasapaino onnea. Hiljalleen polkupyörän etsiminen turhauttaa päähenkilöt ja pelko valtaa alaa, perhesuhteet järkkyvät, kunnes draaman kaari saavuttaa tiensä pään järkyttävässä loppuratkaisussa.
De Sican kasvu näyttelijänä melodraamojen parissa näkyy elokuvan tyylissä ja temmossa. De Sican taipumukset puhtaaseen melodraamaan ja viihteellisempään elokuvaan yhdistettynä varsinaiseen neo-realismiin tekevät tästä pikku tarinasta hyvin sujuvan ja eteenpäin soljuvan. Juonenkuljetus on vanhalla Vittoriolla sitä luokkaa että tämä meidän Coca Cola Companyn kasvattikin saattaisi elokuvan katsoa hieman ponnisteltuaan. Vauhdikaskin käy mielessä.
Näyttelijänä ja sivuosissa on kuten jo aiemmin mainitsinkin aitoja katujen ihmisiä, taikka harrastajanäyttelijötä, eikä mitään actor’s studion miehiä. Pääosassa Grecory Peckmäisen jäyhän ulkoasun omaava Lamberto Maggiorani, joka kuitenkin vakuuttaa lämminsydämmisyydellään. Poikaa, Brunoa näyttelee Enzo Staiola ja rooli onkin parhaita lapsisuorituksia mitä olen nähnyt.
Elokuvissa lapset jaetaan usein kahteen ääripäähän; luokkaan a), jossa 15-vuotias poika kirkuu oudon äänen kuuluessa keittiöstä: -Mikä tuo oli!?? Äitii, sekä toiseen b), jossa 6-vuotias samassa tilanteessa sanoo: -Ultraavaruusgibbonit ovat täällä, paetkaamme tuuletuskanavaan tai he hydraulisoivat meidät aika-avaruuslasereillaan meidät kävyiksi!
Kumpikin tapa on lapsen etäännyttämistä, ensimmäisessä alemmaksi olennoksi, rekvisiitaksi, toisessa superpojaksi, tekijöiden angstiseksi haavekuvana omasta finnien ja kiusaamisen täyttämästä lapsuusajasta. Yhtä etäännyttävä sekin. Myös typerät lauseet kuten;-Äiti, mitä seksi tarkoittaa? tai -Haluan karkkia, ovat hyvin käytettyjä.
Enzo Staiolin hahmo ei ole luokiteltavaa sorttia. Hän on oma itsensä.
Nämä aidot ihmiset hoitavat hommansa mallikkaasti. He elävät elokuvan todellisuudessa. Soda varjo on läsnä ja pelko näkyy taustalla. Epätoivoisia ihmisiä ja tilanteita vilisee ruudulla ja kuvien välissä. Polkupyörävarkaalla on myös mestarillinen rakenne, se on yksinkertainen, mutta juonen yksinkertaisuus ei välttämättä aina tarkoita elokuvan ja sen tunteiden yksinkertaisuutta.
Yksinkertaisuudessa piilee salattu monimutkaisuus, taisi joku joskus sanoa. Olisi erittäin mielikuvituksetonta kutsua elokuvaa realistiseksi, mutta kutsunpahan vaan. Sillä sitä se on. Realismia kauneimmillaan.
