Kun Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ei auennut minulle viime viikon katselukerralla sitten ollenkaan, niin päätin ottaa tavoitteeksi tarkastaa yhden kaikkien aikojen kiistellyimmistä kauhuelokuvista, Stanley-sedän tietääkseni ainoan horror-tuotoksen. Kauaa ei meikäläisen tätä päämäärää tarvinnut odotella, kun jo tämän viikon perjantai-illaksi järjestin leffan katsomisen. Vaikka alapuolelle on kertynyt ihan kiitettävä määrä tykityksiä, niin Hohdossa oli kuitenkin sen verran materiaalia, että minunkin on arvosteluni tähän soppaan heitettävä.
Alhaalla on komeassa rivissä viitisentoista tykitystä, joissa juonta on jo yhden jos toisenkin kerran sepitetty, mutta tämän arvostelun ollessa täysi, päätän minäkin jonkunlaisen sepustuksen tähän heittää.
Hohdon juoni muodostuu mielestäni kolmesta leffalle elintärkeästä jaksosta. Jokainen niistä on noin 40 minuuttia pitkä, mutta laatu on keskinäisessä vertailussa kovinkin epätasaista, mutta osat ovat samalla hyvin erilaisia joten näiden vertailu on siinä suhteessa myös vaikeaa.
1. jakso: Jack Torrance (Nicholson) on tarjoutunut pitämään syrjäistä Overlook-hotellia pystyssä viiden kuukauden ajan. Kun miehelle annetaan jobi, niin ohimennen ilmoitetaan, että hotellissa noin kymmenen vuotta sitten mies tappoi oman perheensä ja lopulta ampui haulikolla itseään hampaiden väliin. Tämän tragedian syyksi todettiin mökkihöperyys. Torrancen herra toteaa kuitenkin lyhyesti, ettei hänelle tule näin käymään sillä mieshän haluaa vain rauhassa kirjoittaa kirjansa loppuun. Kun perheelle esitellään taloa, tönön pääkokki vaihtaa sanasen Jackin pojan, Dannyn kanssa. Kokki ilmoittaa, että Dannylla on kyky hohtaa kuten itselläänkin. Katsojallehan tätä ei pidetä minään salaisuutena. Kyllä Danny leffan alkupuolella leikkii ahkerasi etusormellaan ja päästää ääniä, kun olisi vatsastapuhuja konsanaan.
Ensimmäinen osio kertoo siis katsojille, mitä tarkoittaa hohtaminen ja ilmoittaa myös, että perheen pojalla on tällainen kyky. Omasta mielestäni ensimmäinen jakso on koko leffan parasta antia. Verta lainehtivat hotellin lattiat ja varsinkin käytävällä seisovat kaksostytöt onnistuvat oikeasti pelottamaan. Lisäksi ensimmäisessä osiossa käytetyt nopeasti naamaa lähestyvät kasvokuvat toimivat.
2. jakso: Kun ensimmäinen osa kertoi mistä on kyse, niin toinen jakso kertoo mitkä ovat hohtamisen seuraukset. Miksi Jack puhuu hotellin tyhjän kapakan baarimikolle? Mitä on kielletyssä huoneessa numero 237? Miksi perheen äiti heiluu hermostuneena ympäri taloa pesäpallomaila tiukasti käsissään? Näihin ja moneen muuhun kysymykseen yritetään saada vastausta tässä jaksossa.
Toinen jakso oli mielestäni kaikista heikoin. Ensimmäisen neljänkymmenen minuutin jälkeen säikyttely jää vähemmälle ja katsojalla on lähes sen verran hengähdysaikaa tutustua hotellin menoon. En tiedä nojaavatko keskimmäisen osan pelottelut kokonaan huoneen 237 kylppärin tapahtumiin, kun toinen osa tuntuu vain esittelevän hotellia ja hahmoja kaikessa rauhassa yleisölle, eikä niinkään ala enää pelottamaan, mutta onneksi pieni jännityksen poikanen pysyy silti vatsanpohjassa. Kyllä toinen jakso pystyy silti mielenkiinnon pitämään yllä, joten ei ihan heikkoa kamaa ole todellakaan luvassa.
3. jakso: Viimeinen jakso yrittää sitten antaa suoria vastauksia edellä oleviin kysymyksiin. Ketkä tarinassa oikeasti hohtavat ja kuka haluaa tappaa kenet? Mitkä ovat hahmojen kohtalot ja niin poispäin. Enempää en tohdi viimeisen osan juonesta kertoa, etten pilaisi katselunautintoa täysin.
Leffan viimeinen puolisko onnistuu pelastamaan vähän heikomman keskiosan päätymällä säikäyttelyssä melkein alkupuoliskon tasolle. Kuitenkin nähdessäni hitaasti verta vuotavan janan kuin jakauksena miehen naamassa, ja tämän huikkaavan: Kivat pippalot, eikö?, tuumin että hiukkasen on menty rajan yli. Ei paljon, mutta erityisesti tuossa kohtauksessa. En tiedä, oliko tuo hyvä keino pelottelemiseen tuohon aikaan, mutta nykyään alkaa tuo lähinnä huvittaa. Kaiken kaikkiaan loppu on kuitenkin erittäin mielenkiintoista katseltavaa ja Nicholsonin historiankirjoihin jääneen Heeeres Johnny-huudon kuuleminen on kuulemisen arvoista.
Juonen kertauksen ja sen kommentoinnin jälkeen voidaankin siirtyä jo niihin seikkoihin, joita tässä tykityksessä ei ole vielä mainittu.
Ensinnäkin Kubrickin ohjauksesta on ollut paljon puhetta, mutta minä tykkäsin hänen Hohdossa käyttämästä tyylistään. Avaruusseikkailu ei kolahtanut meikäläiseen sitten ollenkaan, mutta Shiningissa ohjaus on suhteellisen simppeliä ja tapahtumat rullaavat hyvään tahtiin eteenpäin. Ohjaus ei ole niinkään hitchcockmaista, ei yhtä hyvää, mutta sopivan omalaatuista. Jännitys pysyy yllä koko ajan, vaikka pelko hälvenee ainakin leffan keskimailla muutamaksi minuutiksi. Kubrickilta olisin kyllä mielelläni muitakin kauhuleffoja nähnyt, mutta eihän asialle enää mitään voi.
Jack Nicholson pääroolissa ei epäilyttänyt ennakkoon, eikä oikeastaan jälkeenpäinkään, mutta ukko on jo varsinkin tämän leffan suoritusta parodioinut muutamaan otteeseen, että ehkä Jack Torrancen hohto on hyvästä roolisuorituksesta huolimatta jo hieman karissut. Shelley Duvall oli taas melko väritön omassa osassaan. En tiedä johtuiko roolin mitäänsanomattomuudesta vai naikkosen näyttelijänkyvyistä, mutta ei hän ainakaan roolissaan säväyttänyt pahemmin. Danny Lloyd taas ei 6-vuotiaana imdb:n mukaan edes tiennyt olevansa mukana kauhuelokuvassa, joten siinä mielessä pojulta aika kiitettävä suoritus (lapsinäyttelijän kaavassa tietenkin).
Hohdon jännitystä luovat pääasiassa sen maisemat ja hotellin ulkonäkö. Pitkät seinät, jotka ovat kokonaan yksivärisiä, ruudullinen matto Dannyn kolmipyöräisen alla ja monet muut seikat olivat asioita, joita Hohtoa katsellessa erityisesti kiinnitin huomiota. Leffan visuaalinen ilme on siis kaikin puolin kunnossa ja antaa juuri sellaisen vaikutelman kuin pitääkin; itse en ainakaan tuon näköiseen taloon muuttaisi. Kai tätä ovat muutkin säikyttelyleffat yrittänyt matkia, mutta Hohdolta tätä asiaa ei missään nimessä voida riistää.
Leffan takakannessa eräs kriitikko sanoo Hohtoa ensimmäiseksi ikimuistoiseksi kauhuelokuvaksi. Itse en juuri väitteestä perusta, ennemmin antaisin vaikka Psykolle moisen tittelin. Kaikkien aikojen kauhuelokuvakaan ei tässä ole kyseessä, mutta ehdottomasti horror-leffojen parhaimmistoa. Hivenen yliarvostettu mielestäni, mutta alla olevien tykitysten perusteella kyllä tästä moni irti kauhuleffana saa. Selvästi keskivertoa parempi elokuva kyseessä.
nimimerkki: JohnRambo
