Tappajahai sai sinut kauhun valtaan. Barracuda vie sietokyvyn äärirajoille.

Noin raflaavasti kertoo vanhan vhs-kasetin kotelo – mitään muuta se ei sitten elokuvasta kerrokaan. Ei turhia tähtiä kriitikoilta, vaan pelkkää tylyä faktaa; tämän elokuvan kanssa ei pelleillä! Alkuperäisen otsikon viite kuuluu: The Lucifer Project, joka on käännetty suomaisittain paremmin myyväksi Syvyyksien paholaiseksi. Ikävästi otsikko menettää likimain täydellisesti alkuperäisideansa, joka kertoisi jopa jotain oleellista elokuvasta. Toki petokalat paholaismaisia raatelukinkereitä viettävätkin “syvyyksissä”, mutta se ei silti ole elokuvan keskeisin juoni.

Tappajahai teki 70-luvulla sen mitä yksikään elokuva ei ollut tehnyt; se sai ihmiset virtaamaan elokuvateattereihin keskellä parhainta lomakautta rikkoen lippuennätyksiä ja synnyttäen kokonaan uuden blockbuster-ilmiön. Jaws (1975) sai jäljittelijöitä esimerkiksi Piranhasta (1978), jota taas seurasi Barracuda myöhemmin samana vuonna. Kaikissa mainituissa elokuvissa on keskeisenä teemana luonnon kääntyminen ihmistä vastaan mitä julmimmalla tavalla, Barracudan viedessä juonikuvioita vieläkin pidemmälle ihmisen ahneuteen ja pahuuteen. Tappajahaista poiketen yrittää elokuva olla jotain suurempaa ja uraauurtavaa esittäen asian jopa kevyesti ekologisena kannanottona ihmisten toimille. Hyvin kevyesti.

Elokuva alkaakin hyvin tappajahaismaisissa tunnelmissa. Veden alla liikutaan koralliriuttaa pitkin orkesterin soittaessa taustalla kaukaisesti tutulta kalskahtavaa melodiaa. Ikävä kyllä mitään jännitystä ei kohtaus kykene luomaan syvyyden ollessa kolme metriä – toisin kuin Steven Spielbergin trilleri alkumetreillänsä, jolloin taustalla soi pahaenteisesti maestro John Williamsin musiikki luoden elokuvissa ennenkokemattoman tunnelman. Lopulta päädytään kahden sukeltajanuorukaisen kohtaamiseen tavalla, joka kaikessa tahattomassa komisuudessaan onnistuu kuljettamaan jo puolitiehen matkalla sietokyvyn äärirajoille. Toinen sukeltajista on silminnähden kiinnostunut pohjasta löytyneestä kaljapullosta ja tähän kovettuneesta savesta, eikä millään huomaa merten susia ympärillään. Pian reissu saakin odotetun käänteen hirmuisten petojen hyökätessä nuorukaisten kimppuun. Muutamassa sekunnissa sinkoilevat loppuun kalutut raajat veren pöllytessä – kaikki tämä kolmen repaleisen, elämänsä ehtoopuolen ohittaneen “hauen” aikaansaannoksena. Hämmentävää. Kohtauksessa huokuu huohkeus avustajien mätkiessä näyttelijöitä kuolleilla kaloilla hiukan Monty Pythonin Fish Slapping Dancen tapaan. Ikävästi elokuvan tahaton komiikka jää vedenalaisiin kohtauksiin, eivätkä käsikirjoittaja-ohjaajat ole saaneet kuivalla maalla kuvattuihin jaksoihin samanlaista menoa.

Silloin tällöin syntyy kulttiklassikoita, kun nuoret lupaukset kirjoittavat ja ohjaavat itse elokuvansa. Kaikki varmasti muistavat John Carpenterin Halloween (1978) -täysosuman. Mies vieläpä väläytteli osaamistaan pimputtamalla maailmankuulun teemamusiikin pianollaan. Barracuda yrittää pistää vieläkin paremmaksi: elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja Wayne Crawford on joko äärettömän kunnianhimoinen tai sitten vain narsisti esittäessään elokuvan pääosaa, Mike Canfieldia. Mike on nuori ja innokas meribiologi, joka yrittää saada rantakaupungin teollisuuspohatan, Papa Jackin vastuuseen meren saastumisesta. Paikallisen tehdaspehtorin (sic) hyönteismyrkky- ja lannoitetehtaan uskotaan syytävän myrkkyvesiä suoraan mereen, eikä ankara patruuna suvaitse nuorta tutkijaa urkkimaan bisneksiään. Pian alkavatkin pukumiehet vilistä agenttityyliin tuppukylän kaduilla.

Katsojalle esitellään jossain päin Amerikkaa uinuva pikkukaupunki meren rannalla, ihmisiä syövä kalalaji sekä innokas nuori meribiologi. Enää puuttuvat sheriffi ja karski Quint-niminen hainpyytäjä, jolloin oltaisiin aika lähellä täydellistä rip-offia. Ilmeisesti jälkimmäiseen ei tekijöillä riittänyt budjetti, mutta sheriffiä esittää sentään karismaattinen William Kerwin, jonka kauniiseen tyttäreen, Lizaan (Roberta Leighton) iskee Mike heti silmänsä. Ikävä kyllä Wayne Crawford on kirjoittanut hahmonsa aivan liian nokkelaksi verrattuna omiin resursseihinsa tulkita Mike-meribiologia, jolloin hahmo jää katsojan silmissä pelkäksi pseudoälyköksi. Erakkoravussakin on enemmän karismaa ja sarkastiset sutkautukset aiheuttavat katsojassa syvää myötähäpeää. Elokuva ei tahdo lähdeä missään vaiheessa kunnolla käyntiin dialogin ollessa puuduttavan tylsää jaarittelua.

Mike, Liza ja jopa sheriffikin kiinnostuvat hiljalleen oudoista tapauksista, jolloin Papa Jack alkaa uhkailla nuoria näytteenkerääjiä väkivallalla. Juuri kun raina alkaa olemaan liian totista toimintaa, esitellään katsojalle apulaissheriffi. Lester on elokuvan huumoriarvo: mies on sairaalloisen lihava poliisi. Tämä ei tietenkään naurata ketään muita kuin elokuvan tekijöitä, eikä miehellä ole elokuvassa edes kunnollista roolia, joka pelastaisi edes hieman. Lester saa kunnian olla elokuvan stereotyyppisin hahmo jatkuvasti väsyneenä ja hölmöilevänä poliisina, ollen samalla täysin epäonnistunut roolitus kaikessa arvattavuudessaan. Sen sijaan Mike-meribiologi muistuttaa ulkoisesti enemmän surffaajaa kuin meribiologia, mikä on yksi elokuvan harvoista ansioista; Mike ei käytä silmälaseja eikä edes yritä antaa itsestään ylinäyteltyä älykkövaikutelmaa – sen sijaan Wayne Crawford alinäyttelee koko elokuvan keston verran.

Juoni kulkee hitaasti, mutta varmasti. Kaupungin asukkaiden alkaessa voida pahoin – katsojien ohella – rupeavat juonilangat nivoutumaan hiljalleen yhteen, jolloin on havaittavissa jopa pientä juonenkaartakin. Kalat käyttäytyvät agressiivisesti ja yhtäkkiä ennen niin mukavat ihmisetkin haastavat riitaa tuppukylän kahviloissa ja kaduilla. Kyseessä on jotain niin suurta, ettei tällaisella b-luokan elokuvalla ole rahkeita toteuttaa ideaa toimivasti, ellei kameran takana hääri visionääriä pitämässä hommaa edes jotenkin kasassa.

Amatöörimäinen sekoilu jatkuu koko elokuvan ajan leikkauksen ollessa armotonta tyrimistä. Vai mitä sanotte kohtauksesta, jossa koiran kanssa rannalla juokseva tyttö heittää kepin mereen kapulan molskahtaessa aaltoihin. Heti perään nähdyssä kohtauksessa sama keppi lentää uudestaan – hieman eri suuntaan jääden kellumaan pinnalle. Jostain syystä kepin heittäminen on leikattu kahteen kertaan elokuvaan… Vähän samaan tapaan kuin elokuvissa yleensä räjäytetään jotain suurta ja esitetään se monesta eri kuvakulmasta. Barracudassa heitetään puukapula mereen kahdessa eri näkövinkkelissä. Aivan loistavaa. Melko tavallisen kokoinen koira ei puukalikoista perusta, vaan jolkotteleekin iloisesti kantaen rannalta löytämäänsä sukeltajan päätä hampaissaan ihmeen kevyesti. Tässä vaiheessa katsojan mielenkiinto herää. Ehkä barracudat imivät pääkallon märkäpuvun sisästä? Ehkä barracudat ovatkin zombie-barracudia – näyttäväthän nämä muutenkin kuolleilta ja riekaleisilta! Vaan eivätpä ole. Elävät kuolleet pääkalloja imevät petokalat olisivat olleet ainoa oikeasti kiinnostava asia koko elokuvassa, jolloin se olisi voinut olla jopa tarpeeksi huono ollakseen hyvä.

Tällaisenaan raina on aivan liian tosissaan itsensä ottava ja todella tylsä paikallaan junnaava tekele. Huumoriarvoa ei yksinkertaisesti ole harvoja veden alla kuvattuja kohtauksia lukuunottamatta, mikä on aina harmi low-budget -elokuvien kohdalla. Näyttely on sheriffiä lukuunottamatta jäykkää ja dialogi välillä käsittämätöntä jaarittelua, muuttumatta kuitenkaan hauskan totiseksi missään vaiheessa. Barracudan loppuratkaisu sen sijaan on silkkaa hitchkockia – sillä erotuksella että katsojan mieli on aivan liian äärirajoilla kyetäkseen pohtimaan elokuvan juonta ja tapahtumia sen syvällisemmin.

Yksi huippukohta elokuvassa silti on. Se on kaikessa vakavuudessaan hykerryttävä ja yrittää olla monen muun dialogipätkän lailla nokkela, tukahtuen kuitenkin omaan typeryyteensä. Nimittäin kaupungin lääkärin (Jason Evers) elämänviisautta huokuva neuvo Mikelle, tämän penkoessa tohtorin hämärää menneisyyttä: “Kuten meille lääkiksessä opetettiin; jos kuulet hevosen kaviot, älä odota näkeväsi seepraa.” Arvata saattaa, etteivät käsikirjoittajat olleet oikein selvillä lääketieteellisen opinahjon käyttämistä termeistä saati mitä siellä opetetaan. Tietämättään käsikirjoittaja-ohjaajat kiteyttivät elokuvan kaskullaan nasevasti ja se voidaankin muuntaa vaikka tähän tapaan: