Kiinnostukseni United States of Taraa kohtaan heräili vuosia sitten eräällä iltalukion psykologiantunnilla. Muistan kuinka opettajamme suositteli sarjaa lämpimästi ja kehui tätä muun muuassa mainioksi kuvaukseksi dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä, joka onkin sarjan päällimäinen pointti. Lukitsin kehut mieleeni jos vaikka joskus sattuisinkin vilkaisemaan Taran monia elämiä. Myöhemmin kun löysin sarjan ja havaitsin, että sitä on ohjannut kiinnostavasti Steven Spielberg, päätin katsastaa onko sarja tosiaan suosittelemisen arvoinen.
Aloitin arvosteluni ihan tarkoituksella tällaisella selittelyllä koska näin ykskaks on hiukan hankalahkoa sanoa, ketkä voisivat kiinnostua tästä, ketkä voisivat olla sarjan kohderyhmää. Taran monet elämät käsittelee tosiaan dissosiatiivista identiteettihäiriötä ja kertoo pelkästään nimensäkin puolesta, että melko friikintuntuista menoa on luvassa vaikka toisaalta ilman Taraa sarja olisi kuin mikä tahansa amerikkalainen tusinaperhedraama. Ounastelisin, että sarjan parhainta yleisöä saattaisivat olla juuri ne katsojat, jotka ovat joko kiinnostuneet psykologisista ilmiöistä tai kaipaavat TV-tarjonnan peruskauraan uutta potkua. Ja Toni Colletten faneille sarja on aika lailla must-see-tasoa.
Sarja kuvaa meille Gregsonin perheen arkea. Perheen leppoisa isä Max (John Gorbett), kiukutteleva ja itsenäisyyttä kaipaava teini-ikäinen tytär Kate (Brie Larson) ja tätä hitusen nuorempi sekä kiltimpi pikkuveli Marshall (Keir Gilchrist) ovat varuillaan lääkkeistä kieltäytyneen perheenäiti Taran (Toni Collette) takia, mutta koettavat elää suht idyllistä elämäänsä niin normaalisti kuin mahdollista. Rakastavan, varovaisen ja epävarman Taran kanssa tulevat kaikki toimeen, mutta Taran sivupersoonat T (=teini-ikäinen kimuli), Buck (=Vietnamista selviytynyt äijä) ja Alice (=vanhanaikainen pirttihirmu) ovat luonteiltaan Taraa hankalampia ja vaativat useimmiten erilaista kohtelua. Kun Taraa alkaa näkyä harvemmin ja tämän sivupersoonia useammin, Gregsonit alkavat kypsymään. Isäntä rupeaa selvittelemään Taran siskon Charmaine Crainen (Rosemarie Dewitt) avulla sitä, mitä vaimolle on mahtanut tapahtua ja miksi hän on ylipäänsä kehittänyt sivupersoonansa.
Lähdin ikään kuin tutkimusmielessä katsomaan sarjaa ja huomasin varsin pian, ettei päätarina perehdy Taran sairauteen sen syvällisemmin vaan keskittyy pikemminkin kanssaeläjien näkökulmaan. Se oli sinänsä harmittava takaisku, mutta jatkoin sarjan katsomista mielenkiinnolla. United States of Taran tunnelma on suhteellisen huoleton, kevyt ja kepeä eikä sen ole tarkoituskaan muuttua missään vaiheessa freudilaisen tai dostojevskimäisen uraauurtavaksi tutkimukseksi koskien Taran psyykettä. Koska sarjan olemus on järkähtämättömällä komedialinjalla, siltä sopii toivoa onnistumista ainakin sitten sen suhteen. Komedian kannalta sarjan ensimmäiset jaksot tuntuivatkin ihan lupaavalta meiningiltä, mutta samankaltaisuudet alkavat toistamaan itseään melko nopeasti ja ykköskauden loppupuoli on livahtanut draaman puolelle.
Sarjan tunnelma on kuitenkin hyvin hallussa eikä touhusta tehdä liian totista missään kohtaa. Toisaalta fiilinkiin kaipailisi jonkinlaista samaistumispintaa, ainakin minun oli jotenkin vaikeaa pitää tapahtumapaikkaa ja sen henkilöitä tarpeeksi uskottavina. Miljöö on periamerikkalainen, liiankin sliipattu, iloinen ja tutunoloinen. Sivuhahmot ovat kliseisiä ja näistä huokuu käsikirjoittajien yritys luoda tyypeistä mahdollisimman sympaattisia. Ilmasta saattaa aistia tietynlaisen ja määrittelemättömän spielbergimäisen ”ihanteellinen komediaperhe”-tuoksun.
Sarjan näyttelijöistä ja henkilöistä on sanottava, että koko shown ylivoimaisin tähti on ilman muuta Toni Colletten erinomaisesti esittämä Tara. Collette on ansaitusti voittanut roolistaan Emmy- ja Golden Globe-palkinnot. Nainen näyttelee käytännössä neljää tai useampaa henkilöä ja tuo jokaiseen onnistuneesti oman elonsa ja olemuksensa. Hauskin sivupersoonista lienee raavas Buck, mutta myös kammottavassa Alicessa on jotain lumoavaa. Mutta kuten jo arvosteluni alussa vihjaisin, sarjassa ei ole Taran lisäksi ketään muuta kiinnostavaa hahmoa. Sivuhahmoista esimerkiksi Taran mies Max ei vakuuta. Mr. Gregson ei tunnu kovinkaan luonnolliselta henkilöltä, tällä tuntuu olevan liikaa rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Voihan siis Maxin kaltaisia ihmisiä toki olla ja voi olla myöskin, että hahmon laimeus johtuu enimmäkseen tätä yksieleisesti ja laiskasti näyttelevästä John Gorbettista. Taran 17-vuotias tytär Kate on vankkumattomalla teini-itsevarmuudellaan porskutteleva ipana, joka ei tuo mitään uutta TV-sarjateinihahmoon. Taran Marshall-poika on tietystä stereotyypistä johtuvan hienostuneisuutensa takia oikeastaan ihan mukiinmenevä hahmo, muttei erityisemmän mielenkiintoinen eikä ainakaan niin kiintoisa, että tälle olisi kannattanut uhrata ruutuaikaa tylsien romanssien käsittelyyn. Taran Charmaine-siskosta voisi saada erikoisen ja moniulotteisen naisen, mutta koska tällekään ei olla jaksettu suunnitella mitään sen kummempaa, lopputulos on mitäänsanomaton.
Sarjan miinuksina tulee luonnollisesti Taran miehen, lasten ja siskon sivujuonikuviot. Koska katsoja pitää Taraa kirkkaasti mielenkiintoisimpana hahmona, ennalta-arvattavat tarinat esim. Katen työpaikkakokeiluista ja Charmainen miehenetsinnästä huokailuttavat. Joissakin jaksoissa näille sivuhenkilöille on suotu tarpeettoman paljon aikaa. Miksi kukaan haluaisi nähdä ärsyttävän teinitytön työsähläilyjä kun voisi yhtä hyvin viihtyä keski-ikäisen naisen vaihtuvien sivupersoonien ihmeellisellä kommelluskentällä?
Toinen ja merkittävin miinus sille, miksen aio katsoa sarjaa sen yhtä tuotantokautta enempää, on kertomus Taran sairaudesta. Nimittäin ykköskaudella katsojalle luvataan vaivihkaan selittää, mikä on tehnyt Tarasta sellaisen kuin on. Jaksoja katsoo eteenpäin vain sen takia, että jotain saadaan selville. Aluksi mysteerin ratkominen etenee mukavasti eteenpäin, sitten tyssähtää teini-ikäisen tytön nirppanokkailujen ja teini-ikäisen pojan kouluromanssien tieltä. Lopulta loppupuolen jaksoissa päästään taas itse asiaan, mutta kuinka käy? Katsojalle ei paljastetakaan mitään. Ruudunpuoleinen, käsiään hierova ja kauniisti hymyilevä psykiatri ikään kuin nätisti vannoo, että ratkaisua on tulossa seuraavilla kausilla. Tämmöinen homma aiheuttaa silkkaa pettymystä koska verkkaisessa ja löyhästi eteenpäin keinahtelevassa sarjassa ei ole Taran vaivojen selvittämisen lisäksi mitään muuta hohtoa. En tässä kohtaa ja ensimmäisen tuotantokauden perusteella näe syytä sille, miksi sarjaa piti venyttää kolmen tuotantokauden mittaiseksi, ainakaan minulla ei ole kiinnostusta seurata Taran monia elämiä niin monen jakson ajan…
Summa summarum, United States of Tara on heikkouksistaan huolimatta mieleenjäävä päähenkilönsä puolesta. Sarjaa on helppo katsoa ja se tarjoaa pirteää tuulta. Se ei ole huono, muttei loppupeleissä myöskään kovinkaan kummoinen. Vahvaa kolmen tähden settiä siis.
