Godfrey järjestää kaiken on mielestäni yksi parhaiten aikaa kestäneistä vanhoista elokuvista. Valmistusvuotenaan 1936 Amerikka oli vähitellen nousemassa uudelleen pystyyn suurten lamavuosien jälkeen. Taloudellisen kasvun mahdollisti tietenkin uuttera ja kova työ, joten tällaiset rikasta ja joutilasta yhteiskuntaluokkaa nälvivät elokuvat kasvoivat varsin otollisella maaperällä.
Elokuva kertoo kaupungin kermaan kuuluvasta Bullockin perheestä ja heidän elitistisestä lähipiiristään. Heidän elämänsä on täynnä erilaisia kutsuja ja juhlia, joissa he lähinnä kohottelevat maljoja ja keksivät mitä älyttömämpiä tempauksia ja kilpailuja. Tätä he tekevät omaksi huvikseen, jottei arki ole niin tylsää.
Elokuvan juju lähtee liikkeellle vedonlyönnistä, jossa Bullockin sisaret, ylimielisine ystävineen, keksivät kilpailun siitä, kuka löytää tarpeettomimman asian mitä maa päällään kantaa. Vedonlyönnin voittaa Irene (Carole Lombard), joka löytää kaupungilta pultsarin nimeltä Godfrey (William Powell). Tulosten julkaisutilanteessa kaikki nauraa räkättävät Irenen löydölle ja myöntävät yhdessä tuumin, ettei tuon turhempaa asiaa voi enää missään olla. Irenessä herää kuitenkin inhimilllisiä tunteita Godfeyta kohtaan ja hän palkkaa hänet perheensä hovimestariksi. Godfrey aloittaa hommansa, ja niin kuin arvata saattaa, pilkan ja säälin kohteena ollut Godfrey osoittaa koko Bullockin sekalaiselle perhekunnalle, mistä todellinen ihmisarvo syntyy.
Godfrey luokitellaan 30-luvun parhaiten screwball-komedioiden joukkoon. Näkemistäni se on selvästi paras. Dialogi rönsyää tässäkin sarjatulen nopeudella, mutta kerrankin siitä löytyy myös sisältöä. Arvostettu elokuva Meidän vastaeronneiden kesken oli myös samantyyppistä sanallista tykitystä, mutta siinä sanojen sisältö peittyi järjettömään koohotukseen. Tässä ei onneksi käy niin.
Sisällön lisäksi myös näyttelijäsuoritukset ovat säilyttäneet tuoreutensa. William Powellin pienieleinen ja herrasmiesmäinen suoritus nousee tietenkin koko elokuvan peruskiveksi. Carole Lombardin (joka oli oikeassa elämässä eronnut Powellista muutamaa vuotta aikaisemmin) esittämä Irene kasvaa hienosti pilalle hemmotellusta kakarasta vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Powellin ja Lombardin yhteistyö on hyvin saumatonta. Siitä selvästi huomaa, että heillä on yhteinen menneisyys. Gail Patrick, Irenen siskona, osaa olla sopivan ärsyttävä, jota hänen roolinsa edellyttääkin. Alice Brady, Bullockin perheen äitinä, on positiivisessa mielessä kanamaisuuden ilmentymä. Perheenpäätä esittää Eugene Pallette, jonka suoritus on klassikkoesimerkki miehestä, joka ei saa omaa perhettään kuriin. Popedan sanojen mukaan hän on se liian kiltti mies, jota muija pomputtaa. Mischa Auer esittää rouva Bollockin suojissa siipeilevää taiteilijasielua. Auerin suoritus on mielestäni turhan karrikoitu ja falski. Moni on kyllä erityisesti tykästynyt juuri siihen. Sen sijaan Bullockien kotiapulaista näyttelevä Jean Dixon on järjettömän hauska.
Ohjaaja Gregory La Cava kuuluu unohdettujen ja ns. vähemmän arvostettujen elokuvantekijöiden joukkoon. Hänellä on kuitenkin valtava kokemus elokuvan pioneeriajoilta. En ole oikestaan tutustunut hänen muihin ohjauksiinsa, mutta tämän perusteella hän vaikuttaa osaavalta kaverilta. Godfreyn kokonaisuus on rakennettu vaivattomasti. Siinä ei oikeastaan näy yhtään väkinäistä elementtiä. Lisäksi tarina ja sanoma on osattu tiivistää oivallisesti, jolloin ei ole syntynyt tyhjiä ja pitkäveteisiä kohtia. Elokuvan timanttisen dialogin tähtihetkiä on mm. Godfreyn ääneen esittämä ajatus siitä, että miehen ja kadulla asuvan hylkiön erottaa toisistaan vain työ.
nimimerkki: mauge
