[I]”Tell us where to find the Bellasarious Memorandum, and we shall disappear… like a nightmare before the breaking day. “[/I]
Peyton Westlake (Liam Neeson) tekee tutkimusta keinotekoisen ihokorvikkeen luomiseksi. Työ edistyy hyvin, mutta ongelmana on kestoaika. Huonona tuurina gangsteri Robert G. Durant (Larry Drake) kätyreineen tulee hakemaan erästä muistiota laboratoriosta ja murjovat Westlaken tohjoksi. Karmaisevasti palanut tiedemies selviytyy ja häneen sovelletaan kipua lievittävää leikkausta minkä sivuvaikutuksina on sensorinen deprivaatio, valtava ruumiillinen voima ja voimakkaat mielialavaihtelut. Kosto elää ja Westlake alkaa soveltaa epätäydellistä ihokorvikettaan työvälineenä ja yrittää elvyttää suhdettaan Julien (Frances McDormand) kanssa, mutta Louis Strack (Colin Friels) on kiero nilkki joka tapauksessa.
Sam Raimi loi korvikehahmon, sillä aiotun hahmon oikeuksia ei tullut. Darkman on kuitenkin toimiva synteesi pulp-henkisestä kostajasta jonka hirviömäinen ulkomuoto peittyy naamion ja siteiden alle. Alkupuolella Raimi rakentaa miljöön ja keskittyy nimihahmon psykologian kuvaamiseen. Loppupuolella juoni hajoaa jokseenkin risaksi toimintakohtausten kimaraksi, mutta säilyttää synkän vireensä, sillä arvet ja niiden mukana syntynyt viha eivät katoa.
Liam Neeson on helppo ajatella jokseenkin sympaattisten, hillittyjen roolien tekijäksi ja tylsä tiedemies Peyton Westlake on aluksi sitä, mutta varsinaisen metamorfoosin tapahduttua hän revittelee raivokkaalla vimmalla. Lisäksi hirviömäisen ulkomuodon kokonaisuus pidetään kätkössä lähes koko elokuvan ajan, joten paljastus on voimakas. Tunnespektrin kieppuessa laidasta laitaan on roolin pakko olla vimmalla esitetty. Frances McDormand on toimiva valinta Westlaken rakastetuksi, mutta hän on enemmän sivuhahmo varsinaisessa tarinassa joka kuvaa kostoa ja eriytymistä.
Colin Frielsin niljainen olemus on arkkityyppi korruptoituneesta liikemiehestä ja luonnollisesti hän on sellainen kelmi joka turvautuu henkilökohtaisuuksiin ja yrittää vedota hyveelliseen ylpeyteen mikä siinä vaiheessa on kadonnut. Larry Drake tämän häijynä gangsterikätyrinä on vähemmän miellyttävä roisto jolle on luvassa hurjan toimintakohtauksen lopettava kuolema.
Tarina ja juoni ei siis loista omalaatuisuudella, mutta onneksi Raimi osaa ohjata tarinaa hyvällä tyylitajulla. Elokuvan nimihahmo verhoutuu liehuvaan takkiin, hattuun ja sideharsoihin ja konniat ovat ilkeitä roistoja. Mukana on myös huumoria, mutta se on vähäistä ja äärimmäisen mustaa. Lopputulos ei ole mikään suuri klassikko, mutta joka tapauksessa toimiva synteesi pulp-henkisestä kostajasta.
[I]”I’m learning to live with a lot of things. [/I]”
