Modesty Blaise on Peter O’Donnellin sarjakuvin luoma naisvastine Ian Flemingin James Bondille. Naikkonen on sovitettu tähän hädin tuskin elokuvan mittaiseen, sarjakuvasankarin suurimmille faneille suunnattuun kertomukseen Modestyn varhaisvuosista. Leffan nimessä on oikein hieno etuliite Quentin Tarantino presents, mutta Tarantino ei ole tätä elokuvaa ohjannut, tuottanut tai edes kirjoittanut, ja sen näkee jo käytetyn budjetin suuruudesta, juonesta ja tyylistä.
Modesty (Staden) työskentelee kasinoemäntänä, mutta rauhallinen ilta katkeaa aseelliseen hyökkäykseen juuri sulkemisajan jälkeen. Näpsäkkä hahmomme ei vielä tässä vaiheessa laita konnia järjestykseen, sillä ystävät ovat uhattuina. Modesty haastaakin ryöstäjien pomoon rulettipöytään pelaamaan kolmia perättäisiä kierroksia: voittaessaan Modestyn työkaverit saavat lähteä yksi kerrallaan ja hävitessään Modesty joutuu valottamaan myös tutuille hämäränä pysynyttä menneisyyttään.
Idea on siis uskomattoman typerä. Ääliömäisyyttä tehostaa se, että Modesty häviää liioitellusti kierros toisensa jälkeen ennen kuin aloittaa uskomattoman voittoputkensa. Aluksi pelistä sentään jaksetaan näyttää panostukset, kuulan putoaminen, voittojen jako jne. kaikista kolmesta kierroksesta, mutta lopulta vain näytetään se, kummalla pelaajista on enemmän pelimerkkejä kierrosten päätyttyä. Ja kyllä, se ärsyttää eikä toimi. Puolen minuutin kuluttua yhden Modestyn kertomuksen jälkeen siirrytään toiseen eli otetaan taas flashback käyttöön, mikä hajottaa kokonaisuutta yllättävänkin näppärästi. Hienoa, ovatkohan elokuvan tekijät kokeneet ylpeyttä onnistuttuaan jossain. Modestyn kertomus taas etenee tolkutonta tahtia, mikä on pitkästymisen estämiseksi sinänsä suotavaa, mutta tuskin tyydyttää ainakaan Modestyn suurimpia faneja.
Alussa vähän ammuskellaan, lopussa annetaan pahiksille turpaan taistelulajien oppien mukaisesti, mutta siinä välissä eli itse elokuvan asiassa (onhan nimenä Modesty Blaise – The Beginning) ei ole kiinnostavuutta. Tarina Modestyn varhaisvuosista kulkee tutun oloisia latuja, kun taas jännittävyysaste jämähtää umpikorpeen, sillä sinne tänne räiskityt kertomukset ovat umpitylsiä. Pari parempaa hetkeä on, mutta Alexandra Stadenilla ei ole karismaa roolinsa hoitamiseen. Muut hahmot ja niiden tulkinnat ovat kovin kliseisiä. Lopussa pari yllätystä pitää katsojan vielä hereillä, kunnes mätkintä alkaa, mutta sekin on ohi liian vikkelään.
Jälkeenpäin elokuvasta jää mieleen kovin vähän. Tyhjästä on paha nyhjästä, eikä minimalistisesta annoksestakaan mitään ihmeellisempää käteen jää. Tästä saa katsojakohtaisesti irti joko vähän tai ei mitään, Modestyn fanit ehkä enemmän. Onneksi rainalla on tosiaan pituutta vain reilu 70 minuuttia, niin ei tätä katsoessa tullut hukattua ylen määrin aikaa muutenkin niin lyhyestä ja raadollisesta ihmiselämästä. Paikoittaisesta näppäryydestä kehtaa antaa yhden tähden pohjalle, ja säälistä puolikas kaupan päälle alkutekstien aikana toivoa herättävästä tunnuskappaleesta, joka muistuttaa vähän Pulp Fictionin teemamusiikkia.
