Iso-Arskan Terminaattorille piti saada aikanaan vetreämpi vastine. Päärooleihin haettiin vastaavanlaisesti lihaksikkaita eurooppalaisia ”kyborgeja”. Belgia vs. Ruotsi maa-ottelu todettiin alkaneeksi. Van Dammen luultavasti menestyneimmästä elokuvasta otettiin melkeinpä kaikki mahdollinen irti. Aiheesta väsättiin ainakin kaksi TV-elokuvaa, peli, ja kolme jatko-osaa. Viimeisin ilmestyy muutaman kuukauden päästä, mahtaillen 3D:nä.
Flopanneen ja epäloogisen kakkos-osan jälkeen oli aika kokeilla jotain muuta. Tarina muutettiin uskollisemmaksi alkuperäiselle, tuoden kumminkin jotain uutta vanhan sekaan. Uutta on esimerkiksi kolmas puunaama, Andrei Arlowski joka otettiin mukaan karkeloihin.
Elokuva kulkee oikeastaan kahdella eri juonella, jotka muotoutuvat toisiinsa loppua kohden. Euroopan möykkyjen kohtaaminen on loppujen lopuksi väistämätöntä.
Terroristit ovat kaapanneet Venäläisen vaikuttajan lapset, ja valloittaneet Tšernobylin ydinvoimalan. Vaatimuksiin on suostuttava, tai lapset kuolevat ja ydinvoimala räjähtää. Kaappaajilla on aseenaan ”uuden polven” supersotilaita, jotka eivät epäröi hoitaa tehtäväänsä vakavin ottein. Armeija yrittää pelastaa lapsia, mutta turhaan. Vain yksi mies voi uhmata kokonaista terroristiryhmää. Inhimillisyyttä opetteleva Luc Deveraux muutetaan taas aivottomaksi tappokoneeksi, ja ruumis-säkit saavat jälleen täytettä.
Mukaan tähänkin seikkailuun otetaan loogisuuden sääntöjä uhmaten Ruotsin oma He-man (Dolph Lundgren). Dolphin rooli oli harmittavan pieni, ja puoliväkisin lisätyt kohtaukset eivät trimmaa jo valmiiksi monivivahteiseen hahmogalleriaan. Hyvin mies silti hoisi osuutensa elämänarvoja miettivänä sekopäänä. Van Damme taas käväisi vain silloin tällöin taustalla kuin huumattu häkkieläin, kunnes leffan viimeisellä kolmanneksella peto päästettiin irti. Kuluneet vuodet halpis-leffoissa ovat syöneet miehen terää ja uskottavuutta jo niin runsaasti, että uuteen nousuun vaaditaan ihme. UFC-tähti Arlovskin näyttelystä ei saanut oikein mitään tolkkua, kun hän ei oikeastaan mitään puhunut. Nyrkit sitten kyllä taas puhuivat puolestaan. Muut vähemmän tunnetut näyttelijät olivat yllättävän hyviä ja potentiaalisia kyllä ihan vakavampiinkin elokuviin. Henkilöt olivat läsnä koko ajan, kuljettaen tarinaa silloinkin, kun se meinasi alkaa junnata paikoillaan.
Tarina oli jokseenkin valmiiksi pureskeltu, joten mitään ei jätetty arvailun varaan. Terroristitarinat sepitetään nykyään sellaisella itsevarmuudella, että mielikuvitus unohtuu ja hengetön idea elvytetään taas toimivaksi, niin että kaikki on taas tyytyväisiä. Miksi sitten pitäisi muuttaa tuttua ja turvallista kaavaa? Ihmiset haluavat nähdä aina saman uudestaan. Tai niin ainakin annetaan elokuva-markkinoilla käsittää. Toiminta- elokuvien faneja on helppo kai sitten manipuloida.
Pätevät stuntit ja hillityt tehosteet yhdistettynä näppärään kameratyöskentelyyn toivat kaivattua säväystä muuten aika pilviseen ympäristöön. Kulissit ja kuvauspaikat olivatkin melko tylsää katsottavaa. Eihän ydinvoimalan kuulu mikään Disneyland ollakaan, mutta vähän tuli ykkösen hienoja ja monipuolisempia maisemia ikävä. Toiminta puolestaan oli näyttävää ja sitä oli riittävästi, mikä antaa leffalle sen ansaitsemat tähdet.
Elokuva toimi paikoitellen, mutta hajanaiseksi kokonaisuudeksi se jäi. Mutta pakko myöntää, mukava tätä Mättö-viihdettä oli katsella.
