Mikäli luulitte, että suomalainen satuelokuva on perua vasta 80-luvun puoliväin kokeiluista, niin hehhehee. Oikeasti kotimainen perinne tällä saralla ulottuu niinkin kauas kuin vuoteen 1949, jolloin Edvin Laine ohjasi kunnianhimoisen Prinsessa Ruususen, mahdollisesti ensimmäisen – tai pelkästään tunnetuimman – koskaan tehdyn pitkän satufilmatisoinnin rakkaassa kotimaassamme. Aikoinaanhan kyseessä olikin sodasta toipuvassa Suomessa poikkeuksellisen kunnianhimoinen tuotanto, sillä pelkästään studioon rakennettuun satumaailmaan erilaisia savuefektejä varten jouduttiin kehittelemään omia laitteita. Laine itse suunnitteli teoksestaan satumaisen värillistä, mutta niin pitkälle ei tuotantoporras sentään muinoin taipunut.
Prinsessa Ruususen tarina tuskin yllätyksiä tuottaa kenellekään puuhakerhonsa käynyttä. Alussa kansa riemuitsee nuoren prinsessan syntymää ja hyvät haltijat lupaavat tälle kauneutta sekä onnellista ja pitkää ikää. Paha Tuonetar kuitenkin kiroaa tytön siten, että tämä tulisi pistämään sormensa värttinään ja kuolemaan, mutta hyvät haltijat muuttavat kirousta siten, että tämä vaipuukin vain uneen, kunnes saa suudelman tosirakkaudeltaan. Loppua lienee turha erikseen edes spoilata, mutta jätän sen häveliäästi tekemättä ihan vain siltä varalta ettei joku sattuisi sitä valmiiksi tietämään.
Henkilökohtaisesti en keksi tästä juuri mitään erityistä sanottavaa, mitä ei joku muu olisi jossain toisaalla jo ehtinyt erikseen kirjoittamaan. Prinsessa Ruusunen on Prinsessa Ruusunen, tuttu kuin mikä myös suomalaisessa muodossa. Tässä ei oikeasti ole tarinamielessä yhtään mitään yllättävää tai oikeasti uutta, joten pelkästään siksi en itse aivan syttynyt Laineen visioille ehkä aivan niin intohimoisesti kuin kaiketi olisi maalaisjärjen mukaan pitänyt. Lavastus ja puvustus kuitenkin ovat mustavalkoiseksi kotimaiseksi elokuvaksi poikkeuksellisen komeaa jälkeä, mutta puiseva näyttely ja suoraan sanottuna tylsä kerronta yhdistettynä liiankin tuttuun tarinaan syövät tästä nopeasti parhaat tehot. Muistinko jo mainita, että tarina on vähän liiankin tuttu ja yllätyksetön? No nyt muistan: tarina nimittäin on vähän liiankin tuttu ja yllätyksetön.
Prinsessa Ruusunen lienee jonkinasteinen klassikko meikäläisessä mittapuussa ja kai ihan hyvä elokuva muutenkin, mutta ei siitä mihinkään pääse, että on tässäkin omat ikävät vikansa, jotka syövät tähtiä reippahasti. Uskotteko esimerkiksi, että prinsessa itse saapuu kuvioihin vasta puolen tunnin paikkeilla ja nukkumaan mennään vasta viimeisen kolmanneksen ollessa jo pitkällä? Siinä välissä vähän lauletaan ja tanssitaan sympaattisesti, mutta itse kelasin mieluummin suoraan asiaan. Siinä se.
