Pulgasari on Pohjois-Korean vastine Godzilla-elokuville. Elokuvan on ohjannut, aikanaan mainetta kotimaassaan Etelä-Koreassa niittänyt Shin Sang-Ok, jonka Kim Jong-Il kidnappasi ’70- ja ’80-luvun taitteessa maahansa ohjaamaan elokuvia ja tavoitteena nostaa Pohjois-Korea elokuvien kärkimaaksi. Kim Jong-Il itse oli kova leffafriikki ja tiedosti, ettei maansa propaganda-elokuvien taso ainakaan teknisesti ollut kansainvälisesti hyvä. Pulgasarista tuli hitti kotimaassaan, ja se kohosi myös kulttielokuvaksi Japanissa. Elokuvan pienimuotoinen kansainvälinen menestys takasi ohjaaja Sang-Okille mahdollisuuden karata Pohjois-Korean valvovilta silmiltä elokuvan ulkomailla pidetyissä näytöksissä, johon Sang-Ok oli saanut erityisen luvan lähteä. Sang-Ok myöhemmin loikkasi Yhdysvaltoihin asti asumaan.
Tarina Pulgasari-elokuvan takana on eittämättä mielenkiintoisempi, kuin elokuva itsessään. Pohjois-Korean elokuvateollisuuden ollessa lainalainen propagandan levitykselle, on yllättävää huomata kuinka hienovaraisesti Pulgasari sitä tekee. Elokuva kertoo tarinan 1300-luvulta japanilaisten hallitsemassa Koreassa. Japanilaiset kuvataan raakoina sadisteina, jotka kiduttavat ja pitävät korealaisia nälässä vankiloissa. Yksi vangeista, vanha seppä, kuitenkin viimeisenä tekonaan veistää Pulgasari-nimisen hahmon, joka alkaa elää omaa elämäänsä. Aluksi peukalonkokoinen Pulgasari kasvaa kokoa syödessään rautaa ja aloittaa kasvupyrähdyksensä syömällä neuloja. Pulgasari on urheiden korealaisten lemmikki ja ystävä, josta myöhemmin kehkeytyy tärkeä liittolainen ilkeiden japanilaisten kukistamiseen. Japanilaisten ilkeä, diktaattorimainen johtaja tuo kyllä enemmän Pohjois-Korean Kimit mieleen ainakin tässä yhteydessä, vaikka se tuskin on ollut kenenkään tietoinen tarkoitus. Tai sitten eteläkorealainen ohjaaja on sen hyvin taitavasti ujuttanut materiaalin sisään. Ajatuksena tuo on kuitenkin ehkä hieman kaukaa haettu.
Elokuvan kuvasto on hyvin perinteistä kumipukuhirviö-matskua, ja japanilaisen Toho-yhtiön Godzilla-elokuvat ovat selkeästi olleet tässä suuri inspiraatio. Kim Jong-Il palkkasi elokuvaan muutamia Tohon erikoisefektien työntekijöitä sekä Pulgasaria esittämään Kenpachiro Satsuman, joka myöhemmin teki uran yhteensä kymmenessä Godzilla-elokuvassa kumipuvun sisällä. Satsuma myös myöhemmin kampanjoi Pohjois-Korean nälänhätää vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta. Pulgasarista tuli tosiaan pieni kulttihitti Japanissa, mutta Toho yritti pitää oman osallisuutensa elokuvasta mahdollisimman matalalla profiililla poliittisten syiden vuoksi. ’80-luvulla tehdyksi elokuvaksi se näyttää kuitenkin selkeästi enemmän ’60-luvun tuotteelta, ja visuaalisesti se täyttää kaikki camp-elokuvan esteettiset kriteerit.
Shin Sang-Okilla on kaikesta huolimatta silmää mittasuhteille. Pulgasarin koko tosiaan kasvaa läpi elokuvan, ja tätä on hyödynnetty kekseliäästi etenkin elokuvan alkupuolella. Tekijät ovat nokkelasti vaihtaneet kuvakulmaa näyttelijöiden pitäessä kädessä Pulgasari-lelua, ja seuraavassa otoksessa kumipuvussa heiluvaa Satsumaa on kuvattu näyttelijää suurempien esineiden vieressä. Esimerkiksi ovenkahvat, neulat ym. pienikokoiset esineet näyttävät näyttelijän rinnalla hyvin suurilta. Myöhemmin elokuvassa Pulgasarin astellessa maalaiskylää tuhannen pöllin päreiksi miniatyyripuiden latvat hädin tuskin koskettavat hirviön polvia. Suurten ja pienten esineiden kokoa on siis taitavasti vaihdeltu sekä illuusio hirviön koosta säilyy ja se pysyy selkeänä koko elokuvan. Tämä rikkoutuu ainoastaan kohtauksessa, jossa japanilaiset vangitsevat Pulgasarin häkkiin. Häkki on huomattavasti pienempi, kuin hetkeä aiemmin kuvassa ollut pilvenpiirtäjän kokoinen hirviö.
Elokuvan musiikki on hyvin kaunista. Siinä on yhdistelty perinteisiä aasialaisia soittimia sekä halvalta kuulostavaa ’80-luvun syntikkasoundia. Musiikilla on jollain tapaa hypnoottista ja sillä on unenomainen vaikutus yhdistettynä ruudun tapahtumiin. Välillä se toi mieleen jopa Muumit-sarjan musiikin. Alkutekstijakso on myös kuvattu oudon kauniisti, alkaen Pohjois-Korean symbolisella patsaalla, jossa poika nostaa kirjettä ilmaan hevosen selässä jatkuen upeisiin temppelilavastuksiin. Harmi, että elokuva on kuitenkin suurimmaksi osaksi aika tylsä, sillä kohtaukset, jossa Pulgasari ei esiinny, tuntuvat unettavalta täytteeltä. Ohjaajan vaimolla, Chang Son Huilla on pääosassa elokuvatähden karismaa ja ulkonäköä, mutta muuten näyttely on hyvin puisevaa ja pitkästyttävää seurata. Jos elokuva olisi poliittisesti vielä pari astetta vinksahtaneempi, niin elokuvassa olisi taatusti paljon enemmän potentiaalia roskaleffaharrastajien kulttileffaksi. Tällaisenaan se on valitettavasti vain kuriositeetti Pohjois-Koreasta ja marginaalielokuvista kiinnostuneille.
