Kummisetä-trilogia on maineikas ja tunnettu elokuvasaaga, joka on saavuttanut sekä kriitikoiden että suuren yleisön suosion aina ensimmäisen elokuvan ilmestymisestä saakka. Ohjaaja/tuottaja/käsikirjoittaja Francis Ford Coppolan elokuvat käsittelevät järjestäytyneen rikollisuusjärjestön, Italian mafian, toimintaa yleisesti sekä mafiaperhe Corleonen elämää 1900-luvun alkuajoista aina 1970-luvulle.
Ensimmäisen elokuvan keskiössä oli perheen pää, kummisetä, Don Vito Corleone (Marlon Brando). Rikollisuudestaan huolimatta Viton imperiumissa painotettiin rehellisyyttä, huumekauppoihinkaan ei päätetty sortua. Loppua kohti tultaessa Vito Corleonekin kokee kuoleman, mutta onneksi kuolema ei ole verinen, niinkuin monet muut poismenot elokuvasaagassa. Seuraajaehdokkaita löytyy omista jälkipolvesta peräti kolmin kappalein. Vanhin poika Santino (James Caan) on povattu uudeksi Doniksi ja monien mielestä hän onkin paras vaihtoehto. Seuraavaa veljeä, Fredoa (John Cazale), pidetään tyhmänä ja heikkoluontoisena. Hänestä tuskin tulee seuraavaa johtajaa. Sitten on perheen kuopus, Michael, rauhallinen, viisas ja tyyni, jota varsinkin hänen isänsä arvostaa. Vito arvostaa Michaelissa nimenomaan rehellisyyttä, ahkeruutta ja tietynlaisten asioiden hoitamista jämptisti. Vito sanoo pojistaan Michaelin muistuttavan eniten häntä.Ja niin Michaelista tulee monien tapahtumarikkaiden vaiheiden jälkeen mafiaperheen johtaja, ja hän ottaa tämän raskaan taakan harteilleen ensimmäisen osan loppuvaiheessa. Isä kuitenkin ohjaa ”nuorta Donia” tehtävässään ennen poismenoaan.
Toinen osa jatkaa pitkälti siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Michael uskottelee vaimolleen, Kaylle, tekemään perheen liiketoimet laillisiksi. Tämä on elokuvan lähtökohta, mutta Michaelista on tullut perheen kylmä ja tunteeton hallitsija, valehtelijakin pahimmasta päästä. Häikeilemättömin keinoin hän ottaa valtaansa alamaailman ja kasvattaa mahti-imperiumiaan hotelleilla ja kiinteistöosakkeilla. Isänsä rikolliseen, mutta kuitenkin rehtiin perustuneesta imperiumista ei näytä olevan mitään jäljellä.
Tämä Michaelin muutos ihmisenä on yksi elokuvan kantavista voimista. Kuinka rehellisestä ja kunnollisesta opiskelijapojasta muodostuu tunteeton tyranni. Tähän varmasti vaikuttivat nuorena saatu valta ja sen tuomat valtavat paineet perheen turvallisuudesta. Niin olosuhteiden pakosta hänestä tulee kylmä ja tunteeton kaikille, sukulaisilleenkin, koska vain ainoastaan hautaamalla tunteensa syvälle sisimpäänsä, hän voisi suojella perhettään pahuudelta. Mutta mikä on sitten kaiken tämän keskellä pahaa ja mikä hyvää, jää paljon katsojan oman tulkinnan varaan. Myös oman vaimon, Apollonian, jota hän rakasti enemmän kuin ketään, kuolema oman ”uskollisen” henkivartijan kautta, teki hänestä varmasti vainoharhaisenkin. Lisäksi pian tämän jälkeen Michael sai kuulla veljensä, Sonnyn verisestä murhasta, mikä varmasti muutti häntä ihmisenä.
Michaelin nousevan imperiumin kuvaamisen lisäksi elokuvassa kuvataan takaumina hänen isänsä, Viton, elämää nuorena poikana Sisiliassa, missä hänen muu perheensä murhataan. Vito joutuu lähtemään murhaajia pakoon Amerikkaan, missä hän sitten nousee suuren mafiaperheen johtoon. Tämä sivujuoni on olennainen osa elokuvaa. Coppola kuvaa kahden erilaisen miehen elämää samoissa elämänvaiheissa, ja hän onnistuu leikkaamaan ja sovittamaan kohtaukset toisiinsa saumattomasti.
Elokuva on massiivinen tematiikan osalta. Elokuvan useaan kertaan nähneenä osaan vieläkin löytää siitä uusia teemoja ja se osaa herättää monia kysymyksiä. Kaikkiin tuskin löydän koskaan vastausta, mutta se onkin myös hyvän elokuvan tarkoituskin. Teos käsittelee valtaa ja siitä koituvaa turmelusta, perheen merkitystä omassa elämässä. Onko avioelämä vähäpätöisempi asia kuin valta? Teos tutkiskelee myös ihmisen mielen syvimpiä tunteita ja moraalikäsitystä sekä sen vääristymistä. Onko minulla kaiken tapahtuneen jälkeen oikeus kostoon? Suunnattomasti kysymyksiä ja pohdintoja herättää tämä Coppolan teos.
Trilogian osista tästä näkyy ohjaajan persoonallinen kädenjälki kaikkein vahvimmin. Sivujuonen sovittaminen mestarillisesti elokuvaan, erilaisten kohtausten kuvaus ja kameranjälki, kohtauksia täydentävä musiikki sekä omanlaiset näyttelijävalinnat kielivät ohjaaja Coppolan mainiosta uskalluksesta. Elokuva onnistuu näiden persoonallisten kädenjälkien ohella loistavasti. Useat kohtaukset ovat elokuvahistorian mittapuullakin merkittäviä, ja niitä on mittavuutensa vuoksi turha luetteloida. Musiikki on myös elokuvan kantavia voimia. Säveltäjä Nino Rota on ensimmäisestä osata täydentänyt musiikkirepertuaariaan hienosti. Monet musiikkiteemat korostavat tilanteita ja tuovat sen vaadittavan tunteen kohtauksiin.
Kaiken tämän lisäksi elokuvan parhaisiin puoliin kuuluvat henkilöhahmot. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, jotka eivät jää ohuiksi tai stereotypeiksi, vaan kaikilla on omintakeinen luonne, persoona ja tyyli. Koko trilogian mielenkiintoisin hahmo on mielestäni Michael Corleone (Al Pacino). Nimenomaan hänen muutos ihmisenä on häkellyttävän hyvin tehty. Fredo Corleone (John Cazale) on myös mielenkiintoinen henkilö, säälittävä, osittain jopa sympaattinen henkilö, joka jää aina veljensä, Michaelin, varjoon. Fredo haluaisikin vain enemmän kunnioitusta ja arvostusta muilta, mutta se koituu lopulta hänen kohtalokseen. Michaelin vaimo Kay Adams (Diane Keaton) on myös ihastuttava henkilö, joka rakastuu Michaelin rehellisyyteen ja kunnollisuuteen. Hän rakastaa tätä, vaikka hänestä tuleekin tunteeton mafiapomo, koska uskoo hänessä olevan sitä inhimillistä hyvää jäljellä. Lopulta Michaelin temput ovat hänelle liikaa ja hänet karkoitetaan perhepiiristä.
Näyttelijät ovat elokuvan suola. Ensimmäisessä osassa ihastuttanut Marlon Brando jätti ison kuopan täytettäväksi, mutta sen täyttävät ensimmäisestä osasta kehittyneet näyttelijät. Hyvän rooliin Michaelin neuvonantaja Tom Hagena tekee Robert Duvall. Hän hoitaa roolinsa mallikkaasti. Samanlailla Diane Keaton esittää hyvin Michaelin vaimoa. Loistavaan näyttelijäkavalkaadiin saatiin myös uusi tähti, Robert De Niro, joka vetää roolinsa nuorena Vito Corleonena loistavasti. Hänen kerrotaan harjoitellaan ensimmäisen osan Marlon Brandon puhe- ja kävelytyyliä kunnioitettavalla uurastuksella. De Niro saikin roolistaan Oscar-palkinnon, mikä oli täysin oikeutettu. Mutta, vaikka De Niroa onkin pidetty Brandon täyttämän kuopan täydentäjänä, pidän silti Michaelia esittäneen Al Pacinon roolia parhaimpana. Pacino vetää roolin niin vakuuttavalla taidolla, että se osoittaa suurta kunnioitusta näyttelijää kohtaan. Hänen kehityksensä ensimmäisestä osasta on silmiinpistävän häkellyttävä. Parhaiten hän ilmentää sen kuvatessaan Michaelin eleitä ja ilmeitä, varsinkin hänen kylmiä ja tunteettomia kasvojaan, jotka kruunavat elokuvan lopun. Michael jää yksin katselemaan syksyisessä säässä oman valtakuntansa loistoa, mutta sisältä oma elämä on surujen saattelema. Syksyinen sää allegorioi oman elämän vajoutumista talvea eli tuhoa kohti ja viimeiseksi kuvaksi jää kuva Michaelin tunteettomista, kylmistä kasvoista.
Kummisetä II on loistava jatko-osa, ja kohoaa vähintään ensimmäisen osan tasolle, ellei kenties jopa paremmaksi kuin edeltäjänsä. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva on synkempi ja karumpi. Kun ensimmäinen osa kuvasi mafiaa ja sen yhteiskunnallista vaikutusta sekä Corleonen perhettä, toinen osa kuvaa näiden lisäksi yhden miehen hankalaa kamppailua itsensä kanssa sekä hänen elämääsä niin perheen päänä kuin aviomiehenäkin. Toinen osa on selkeästi ohjaajalta persoonallisempi teos ja Coppola on nimenomaan ohjaana parantunut ensimmäisestä osasta roimasti. Elokuva on massiivinen niin juonensa kuin sisältönsä osalta. Mieleenpainuvia repliikkejä (niin Banana Daiqurin tilaamista kuin Kayn huutamista ”keskenmenostaan) ja kohtauksia elokuva sisältää suunnattoman paljon unohtamatta uskomattoman tunteikkaita Nino Rotan sävellyksiä.
