Rikos ja rangaistus ovat olleet ja tulevat aina olemaan ihmiskunnan vaikeimpia ongelmia. Joka puolella maailmaa, kaikissa sen moninaisista kulttuureista, käydään jatkuvaa kädenvääntöä siitä, mitä lain rikkojille pitää tehdä. Poliisien kuuluisi huolehtia näistä asioista, mutta eivät hekään voi täysin pitää yllä lakia, kun rikollisuus lisääntyy jatkuvasti ja byrokraattiset säädökset rajoittavat vapauksia. Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Olisiko aiheellista turvautua alkukantaiseen väkivaltaan, vai onko rikollistakin kohdeltava kuin tavallista ihmistä?
Vastauksia löytyy monia, tai ainakin eri näkökantoja. Elokuvissa aihe on ollut hyvinkin suosittu, aina Taksikuskista Likaiseen Harryyn ja siitä Robocopiin. Nämä elokuvat ovat, monien muiden tavoin, yrittäneet käsitellä rikollisuuden ongelmaa lukuisista eri näkökannoista. Väkivallan vihollinen kantaa tässä asiassa kortensa kekoon, jopa ennen hieman samoja piirteitä omaavaa kehuttua mestariteosta, Taksikuskia.
Paul Kersey (Bronson) pitää majaansa rikoksen kehdossa, suuressa New York Cityssä. Rikoksia tulee vastaan päivittäin, mutta Paul pitää päänsä pystyssä ja periaatteensa ihmismyönteisinä, eihän hänen tarvitse katsella rikoksia muuten kuin taulukoista ja kaavioista. Helppohan siinä sitten on julistaa ihmisoikeuksia ja puolustaa vähäosaisia.
Paulin ajatusmaailma pudotetaan kuitenkin eräänä päivänä karusti takaisin katutasolle. Muutama pikkurötöstelijä murtautuu hänen kotiinsa, jolloin paikalla on vain hänen vaimonsa ja tyttärensä. Vaimo hakataan kuoliaaksi ja tytär pahoinpidellään henkihieveriin. Poliisilla on tarjota vain lämmintä kättä ja surunvalitteluja, ja tytärkin on vaipumassa järkytyksen aiheuttamaan tiedottomuuden tilaan. Tällöin Paul joutuu määrittämään moraaliaan uudelleen, kantaako pasifismi sittenkään hedelmää niin kuin sen pitäisi? Onko oikein vastata tuleen tulella? Vastaus tulee pari viikkoa myöhemmin, kun sinä aikana hankittu uusi ystävä antaa pienen kuudestilaukeavan lahjan.
Päällisin puolin leffa on aika lailla peruskamaa. Liberaalista Paulia tyydytään kuvaamaan parissa otoksessa, ehkä liiankin pintapuolisesti, vaikka kolikon tämäkin puoli on tärkeä hänen hahmoaan määritettäessä. Tämän jälkeen kohtaukset kulkevat aika lailla samalla kaavalla: ensin Paul tekee työtä tai elää tavallista elämää, sitten yöllä hän kävelee kadulla ja puoliksi vastoin tahtoaan ampuu rötöstelijöitä, minkä jälkeen komisario Frank Ochoan (Gardenia) johtama poliisiporukka ratkoo “Kostajan” arvoitusta. Kelpaisihan toki tämäkin, Bronson onnistuu vakuuttamaan jokamieheltä vaikuttavana katkerana tappajana, eikä Vincent Gardeniakaan ole hullumpi omassa osassaan. New York on myös onnistuttu taltioimaan synkän lohduttomana suurkaupunkina, jossa kukaan ei varmasti välitä.
Arvoon arvaamattomaan leffa kuitenkin nousee tarinallaan, joka ottaa vahvasti kantaa suurkaupunkien vaikeaan rikollisuusongelmaan. Jopa rauhan ystävä Paul Kersey joutuu turvautumaan aseen voimaan, sillä selväksi käy, että apua ei muualta tule. Onko se oikein, kun ei voi kadullakaan kävellä ilman ainaista pelkoa? Onko tätä ongelmaa tosiaankin vain paettava?
Erityisesti Kerseyn hahmon moninaisuus on leffan vahvimpia osapuolia. On vaikeaa sanoa, nauttiiko hän uudesta roolistaan väkivaltaisena pelastajana, vai toivoisiko hän sittenkin, että olisi jokin muu keino. Kersey nimittäin saa selvää mielihyvää tekemistään veritöistä, mutta kun ollaan paikan päällä, hänen ilmeestään heijastuu kärsivä mies, joka ei todellakaan nauti käsillä olevasta hetkestä. Näitä asioita tarkastellessa Bronsonin roolisuoritus saa aivan uutta arvoa.
Elokuvan loppua kohden alkaa vaikuttaa myös siltä, että Kersey on ajautumassa siihen vaaralliseen tilaan, jossa tapetaan vain tappamisen vuoksi. Siksi onkin elokuvalta lähes vaarallista, miten kevyesti se loppujen lopuksi käsittelee aihettaan. Vaikka väkivalta onkin äärimmäisen yksinkertaista, sen seuraukset eivät koskaan ole sitä. Tämä tulisi aina muistaa.
Lopputuloksena on kuitenkin tarinaltaan reippaasti plussan puolelle menevä leffa, joka menettää hiukan loistoaan turhan tavanomaisen rakenteen vuoksi. Muutaman vuoden päästä nämä tekniset pikkuviat voi kuitenkin varmasti unohtaa ja muistella hyvällä tarinaa yhden miehen ratkaisusta maailman suureen ongelmaan. Niin ja sitä Bronsonin roolityötä myös.
nimimerkki: Aleksanteri
