Suositulla yliopisto-campuksella liikkuu sarjamurjaaja, joka kaappaa nuoria naisia ja palauttaa heidät kuolleena takaisin (hui). Aubreu Flemming (Lohan) on kiiltokuva perheessä elävä neitokainen, joka saa aina kaiken mitä haluaa. Kylällä järjestettävien juhlien ohella Aubrey katoaa ja siitä käynnistyy huikeat etsinnät, jotka tuottavat pian tuloksen. Aubrey löydetään, mutta hän väittää olevansa Dakota ja kertoo, että Aubrey on vieläkin jossain vankina.
Huimalla määrällä Razzie-pystejä taskuunsa kerännyt Tiedän kuka tappoi minut on kaikki arvostuksensä todellakin ansainnut. Nyt voidaan todellakin suoraan puhua camp-kalkkuna klassikosta, sillä tämän elokuvan idea ja toteutus ovat menneet sen verran pitkälle metsään, että ei voi kuin ihmetellä tekijöiden taitamattomuutta. Kieltämättä jonkun toisen ohjaaja-käsikirjoittaja-pääosanesittäjä vaihdoksella tästäkin olisi voinut tulla mielenkiintonenkin trilleri, nyt tätä ei voi trilleriksi edes kutsua.
Tarinan hahmot ovat pahvisia käveleviä tai strippaavia puunukkeja, joiden kohtalo enemmänkin huvittaa, kuin jännittää. Ensikertalainen kirjoittaja Jeff Hammond on ilmeisesti vain ajatellut ai kun saisi Lindsay Lohanin strippaamaan ja pistetään vielä pieni seksikohtauskin, niin kyllä hyvä elokuva syntyy ja sitten välillä leikitään muka jännittävää kissa- ja hiiri leikkiä kuka tai mikä minä olen. Ihmetyttää sinänsä, että Julia Ormond, Neal McDonough ja Gregory (24-sarjan pressa) Itzin tuhlaavat aikaansa tälläisessä sopassa. Lindsay Lohan todistaa viimeistään tässä olevansa huikean huono näyttelijä.
Kokonaisuutena Tiedän kuka tappoi minut on enemmänkin tiedän kuinka huono elokuva tämä on. Captivityn ohella viime vuoden surkein elokuva, mutta pitäähän sitä joskus huonoillekin elokuville mahdollisuus antaa. Gigli on saanut hyvän haastajan.
