Munnin perhe asustelee jossain takahikiällä. Perheeseen kuuluu isä sekä noin 15- ja 10-vuotiaat pojat. Äiti on kuollut ja John-isä on vienyt koko poppoon muistoja pakoon asustelemaan pienelle maatilalle keskelle ei mitään. Ankara, mutta oikeudenmukainen John koittaa kasvattaa poikiaan parhaansa mukaan.
Eräänä päivänä tilalle ilmestyy Johnin linnassa istunut velipoika Deel. Syynä ei ole veljensä ikävöinti, vaan kultakolikot, jotka näiden isä on jättänyt perinnöksi. Veljeksillä on hiukan erinlainen käsitys perinnönjaosta. Pienen näennäisen sopuisan yhteistalostelun jälkeen totuus paljastuu ja syntyy kahakka, jossa John saa surmansa. Pojat näkevät koko tilanteen ja lähtevät pakomatkalle kolikoiden kera.
Tämä pakomatka muodostuu leffan teemaksi. Vanhempi veli Chris ottaa tilanteen takia isän roolia ja koittaa kerätä pöperöä pöytään sekä tavoitteena on johdattaa kumppanukset Meksikoon. Pakomatkalla pintaan nousee vastaantuleviin ihmisiin vilpitön suhtautuminen sekä erityisesti “veljeys” ja halu ymmärtää toinen toistaan. Ikäero ei voi olla vaikuttamatta keskinäisiin juttuihin. Nuorempi veljeksistä tuntuu olevan ajattelija ja vanhempi taas enemmän toiminnan miehiä. Veljesten suhde lujittuu päivä päivältä, Deel seuraa hullunkiilto silmissä kintereillä koittaen tavoittaa veljeksiä.
Leffa on yllättävän hyvä ja samalla myös kohtuullisen koskettavakin. Väkisinkin alkaa ajattelemaan niitä nuoria, joilla ei ole oikeasti paikkaa mihin mennä erinäisten olosuhteiden takia. Murrosikäisen Chrissin esittäjä vaikuttaa jollain tapaa tutulta ja lopulta selvisi että tämä on näytellyt pääroolia vuonna 2000 ilmestyneessä Billy Elliotissa. Onhan heppu venähtänyt pituutta ja ihan heti kaveria ei kyllä tuohon osannut yhdistää. Mainio näyttelijä on hän. Nyt todellakin erilaisessa roolissa. Jos leffaa lähtee kategorisoimaan perinteisellä tavalla niin draaman ja jännärin välimaastoissa liikutaan. Tarinankerronta on sopivan verkkaista ja aidon oloinen leffa suorastaan imaisee mukaansa.
Hiukan jäi kieltämättä vaivaamaan Johnin ja Deelin pinnalliseksi jäänyt suhde ja se että nuoruuden keskinäiset tekemiset jäi mielestäni aavistuksen verran vajaaksi. Perheen isästä jätettiinkin varmaan tietoisesti hyvä kuva eikä mahdollista ikävämpää historiaa alettu sen kummemmin purkamaan. Hiukan häiritsi myös se kuinka nopeasti pojat pystyivät kalibroimaan pääkoppansa isänsä kuoleman jälkeen ja uskalsivat luottaa vieraisiin ihmisiin. Todelllisuudessa asiat ei ehkä rullaisi aivan noin. Jokatapauksessa kyseessä on hieno pätkä, jossa jokaisella asialla ja tarinalla on kumminkin tarkoituksensa kuten hyvässä elokuvassa pitää ollakkin.
