Jim Jarmuschin ohjaamassa, tuottamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Night on Earth ei tapahdu mitään ihmeellistä. Kyseessä on episodielokuva, jossa yhden yön aikana vieraillaan viidessä kaupungissa, viidessä taksissa ja nähdään viisi eri tarinaa kerrottuna neljällä eri kielellä. Tarinat eivät ole juurikaan merkittäviä, vain hetken välähdyksiä, joiden jälkeen elämä jatkuu. Ulkopuoliset eivät näitä tapahtumia edes huomaa.
Ensimmäisenä kohteena on Jenkkilän Los Angeles, jossa kaupungin kuuluisimman kaupunginosan vaikuttimina koetaan elokuvan filmauspulmia. Tarina on melko ympäripyöreä ja ennalta arvattava, mutta se on toteutettu yllättävän hyvin.
Matka jatkuu kansojen sulatusuuniin eli New Yorkiin saman valtion itärannikolle. Iso Omena ei tässäkään tapauksessa nuku, ja sekä taksikuski että kyyditettävä ovat ulkomaalaistaustaisia. Tosin tässä tapauksessa ei tiedä, kumpi tarvitsee kumpaa enemmän.
Jarmusch on seuraavaksi tehnyt viisaan vedon, sillä elokuva ei jää pelkäksi jenkkikeskeiseksi hyörinäksi. Seuraavassa kertomuksessa siirrytään Vanhalle Mantereelle, tarkemmin sanottuna Pariisiin, jossa Afrikasta kotoisin oleva kuski kyydittää sokeaa naista. Tämä lienee elokuvan tylsin osio.
Neljäs etappi on Rooma, ja vähä väliä kaupungin kaduilla nähdään italialaista tunteiden paloa. Kuskina toimiva Roberto Benigni puhuu nopeammin kuin Eddie Murphy, eikä päästä suustaan aina ihan mitään kevyintä mahdollista tavaraa kyydissä olevalle papille. Juttua piisaa, mutta hieman lyhennettynä osio olisi ollut vieläkin parempi ja hauskempi.
Matka päättyy Helsinkiin, jossa 90-luvun alku kuvataan lamanäkökulmasta: kaikki on kallista, työ menee alta eikä vaimo rakasta enää. Kyseessä on todellakin se tuhansien murheellisten laulujen maa. Lieköhän Jarmusch Kaurismäki fani, sillä taksilla liikkuvat Mika ja Aki, ja näyttelijätkin (Matti Pellonpää, Kari Väänänen ja Sakari Kuosmanen) ovat Kaurismäkien luottonäyttelijöitä. Itse osio on taatusti elokuvan surullisin, ja osittain myös lievästi surkuhupaisa.
Näyttelijävalinnat ovat kauttaaltaan hyviä. Tarinat vaihtelevat haikeasta hauskaan ja kaikkia kuljettaa eteenpäin Jarmuschin vakaa ote sekä Tom Waitsin hurmaava musiikki. Viisi eri kaupunkia luo kukin tarinalleen oman tunnelman. Tosin ehkä vielä olisi voinut siirtyä länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle.
nimimerkki: X-tyyppi
