David Cronenbergiä kyynisempää ja tunteettomampaa ohjaajaa saa hakea. Hänen kaikista elokuvistaan on aistittavissa hyytävä kylmyys ja etäisyys, kyvyttömyys tuntea sympatiaa hahmoja kohtaan. Cosmopoliksen Eric Parker on äärimmilleen viety variaatio, mies jonka matka kulkee kohti väistämätöntä tuhoa.
Twilight-poika Robert Pattinsonin vaikuttavan aikuisesti tulkitsema Parker haluaa hiustenleikkuun toiselta puolelta New Yorkia, vaikka tietää kaupungin olevan ruuhkainen ja vaikeasti ylitettävä presidenttisaattueen vuoksi. Hiustenleikkuu on tietysti vain kehno valhe sille tosiasialle, että Parker haluaa elämälleen sisältöä ja hakeutuu etsimään sitä mukafilosofisista takapenkkikeskusteluista ja tyhjästä seksistä liikekumppaneidensa kanssa, kun ei sitä vaimoltaan (Sarah Gadon) saa.
Don DeLillon romaaniin tutustumattomana minun on vaikea arvioida, missä määrin Cronenbergin visio on uskollinen alkuperäisteokselle, mutta dialogin määrästä päätellen kyseessä on vahva sanasta sanaan –sovitus. Tässä nousee heti aluksi kysymys elokuvan merkityksellisyydestä, mutta Cronenberg on luonut limusiinista ja tapahtumapaikoista yleensäkin visuaalisesti häikäisevät kokonaisuudet, jotka merkitsevät elokuvalle lähes yhtä paljon kuin dialogi.
Allekirjoittanutta Cronenbergin elokuvissa on paikoin vaivannut niiden suunnaton päällekäyvä raskaus, jonka vuoksi niitä ei tee mieli katsoa uudestaan. Cosmopoliksenkin arvo todennäköisesti vain laskee uusintakatselun myötä, mutta vastapainona Cosmopolis on yksi Cronenbergin kevyimmistä elokuvista, jos näin nyt voi sanoa. Toisaalta elokuvan loppukohtaus voi vaikuttaa pitkitetyltä, joka näkyy elokuvateatterin salissa vilkkuvina kännykän näyttöinä. Tämän vuoksi elokuvan päätähden Robert Pattinsonin karisman varaan laskeminen aiheuttaa todennäköisesti vain turhautumista, kun New Yorkin kadut eivät täytykään vampyyreista.
Vaikka minkäänlaista samaistumispintaa ei ole eikä tarinan juonellinen kaari ole kestävä, on Cosmopolis yksi Cronenbergin parhaimmista elokuvista ja tarjoaa myös päätähdelleen mahdollisuuden oikeasti osoittaa olevansa hyvä näyttelijä. Se tarjoaa katsojalleen vaikuttavan dystooppisen yhteiskuntakritiikkiä tihkuvan matkan ahneuden ja kyynisyyden täyttämään bisnesmaailmaan, joka on pakko katsoa, vaikkei siitä nauttisikaan.
