Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen -romaanin filmatisoinnissa ekstrana näyttelijänuransa aloittanut Mark Forest (oikealta nimeltään Lou Degni) oli yksi peplum-elokuvan kultakauden työteliäimpiä muskelimiehiä, ja ottaa tässäkin genreteoksessa sankarin viitan (toogan?) harteilleen. Leffan protagonistina toimii tällä kertaa Maciste, joka englanninkielisessä versiossa on saanut raamatulliselta kalskahtavan Goliath-nimen.
Filmi itsessään on takuuvarmaa ja varsin vauhdikasta voimamieshumppaa. Maciste/Goljat saapuu Nephyrin kuningaskuntaan, jota paha tyranni hallitsee. Ihmiset elävät orjuudessa, ja kaikki kauniit neitsyet uhrataan valloittajavaltio Babylonin kuninkaalle. Rempseä sankarimme päätyy vajaan viiden minuutin kaupungissa oleskelun jälkeen pystypaineihin niiden ilkeiden punaviittaisten vartiosotilaitten kanssa, joita tämän genren leffoissa tuntuu aina pahisten palkkalistoilla pyörivän. Paikallisen vastarintaliikkeen urhot pelastavat ystävämme pulasta, ja siitä se lumipalloefekti lähtee.
Maciste, l’eroe piu grande del mondo on omassa sarjassaan toimiva tapaus, eikä mitenkään toivoton seikkailuelokuva muutenkaan. Parhaimpien aikalaistensa rinnalle se ei yllä taiteellisesti eikä camp-arvoltaan, mutta tarjoaa jokatapauksessa mukavasti molemmilta laidoilta. Juoneksi kutsuttua, peplum-ohjekirjasta napattua standardisoppaa on maustettu sopivasti runsailla tappelukohtauksilla joissa appelsiinit kainaloissa keikahteleva Forest pätkii vihollissotilaita kuin halkoja. Nyrkkihippojen lisäksi katsojia herkutellaan benhurmaisella, brutaalilla valjakkokilpailulla, kääpiöhuumorilla ja kahden sotalaivan yhteenotolla hämmästyttävän hyvin kuvatussa ja intensiivisessä meritaistelujaksossa, joka näyttää siltä, että filkkaan on jopa panostettu muutama liira enemmän kuin keskivertoon b-pläjäykseen.
Kuten tapana on, joku myös heitetään leijonille, ja kaikkivoipa sankarimme jää jossain vaiheessa pahisten vangiksi joutuakseen julmasti sidotuksi ja kidutetuksi. Filmi tunnetaankin parhaiten kekseliäästä keihäskidutuskohtauksestaan, joka on myöhemmin kopioitu muutamaankin halpisleffaan. Kyseinen feat of strength -kohtaus on myös kuvattu leffan varsin tyylikkääseen jenkkijulkaisujulisteeseen, taidemuoto, joka tietysti on tärkeä ja aivan omanlaisensa osa eksploitaatioelokuvan maailmaa. Mill Creekin DVD on niin kammottava, että minulla kesti muutaman minuutin tajuta leffan olevan värillinen, eikä mustavalkoinen tai hassun seepiansävyinen.
