Nuke-kultti, salamurha, turvalaitemainos, telottu mummo, tappajarobo. Harvinaisen tiivistetty avausviisiminuuttinen potkaisee RoboCop II:n käytiin. Ja potkaisee sen verran kipeästi korkokengällä maassa makaavan kylkeen, että meno pysyy matalana pitkälti koko leffan keston ajan.
RoboCop II yrittää turhaan jatkaa ykkösosan tummaa mediasatiiria ja pitää samalla vauhtia yllä. Vauhdinylläpito on samaa luokkaa kuin ensimmäisellä ajotunnillaan olevalla kengurubensa-ajon suosijalla, jonka kaasujalassa on lisäksi suonenveto. Satiiri onnistuu välähdyksinä ja muun onkin ajateltu peittyvän räjähdysten taa. Tummuudesta ei ole tietoakaan, kun tekijöiden suhteellisuudentaju ailahtelee pahemman kerran. Pum pum pam ja tehostemeri velloo.
Poliisirobo jatkaa siis maailmanpuhdistamista ja sekös mahtaa Peter Welleria harmittaa. Tai ainakin sietäisi harmittaa, vaikka itse tähtösen rooli onkin minimaalinen. Sen verran kaukana nyt talsitaan robotinaskeleilla edeltäjän klassikkoasemasta. Mutta jottei viihdyttäisi liikaa loanheiton puolella, niin on todettava, että muissakin teoksissa robottiin yhdistetty inhimillisyys pystyy toimimaan hetkittäin. Weller loihtii kasvoilleen kylmiä, mutta silti paljon kaipuunkielellä puhuvia, ilmeitä. Siitä huolimatta, että on pelkkä… kone. Rikollisuuden kitkemiseen erikoistunut tappokone.
RoboCop II: voisi ajatella olevan todiste siitä, että nykyhetken kovimpiin nimiin kuuluva kirjoittelijakin on voinut tehdä valtavia erehdyksiä. Asialla on siis Frank “sarjakuvamies” Miller, joka vastaa alamäkeen luisuvasta kässäristä, mutta loppujen lopuksi leffassa nähtävä versio on niin rankalla kädellä muoksittu, että Milleriä ei ole syyttäminen. Detroitin yksityistämiseen ja uuden RoboCop-version kehittelyyn pohjautuva juoni on sitä paitsi hyvin sarjismainen, mutta ai-niin-ontuva. Juonen robojaloissa lienee oikosulku.
On siis todettava ihan “yleisen mielipiteen mukaisesti”, että RoboCopin kakkosseikkailu on heikohko tekele. Puolessa välissä saavutettu voimapiikki on vain häilähdys, ja venytetyt lopputaistelut ovat yhdentekeviä. Siispä sillä, että SunBlock 5000 – ja viulumies-kohtaukset yltävät huumoritavoitteeseensa ja muutama näyttelijä lähes onnistuu, ei ole mitään merkitystä. Sitä paitsi pari tähtöstä (mm. yllättävän & jopa kornin häijy Tom Noonan) ei show’ta pelasta, kun käynnissä on varsinaiset Ylinäyttelyn MM-kisat – siis vaikka aihe osaksi moista vaatii, niin silti överiksi menee. Kehno tehosteputki kehnoilla käänteillä. Ja jos ykkönen oli onnistunut merkkiteos, niin nyt tarjoillaan pelkkiä jäänteitä – tuliaseilla käristettynä ja parin laatupallukan arvoisesti.
