Jurassic Park oli ilmestyessään oheiskrääsämarkkinoinnin riemuvoitto. Ei juuri ollut tuotetta, jonka kylkeen Tyrannosaurus rexin luurankosilhuetti ei olisi kelvannut. Allekirjoittanutkin muistaa tuijottaneensa marketin leluosastolla Ellie Sattlerin muovisilmiin kaihoisasti. Samassa lelupakkauksessa oli myös aseita ja söpö Triceratops-vauva. Jokaiselle jotakin. Mutta nyt kun Jurassic Parkin dinot nousevat kaksi vuosikymmentä myöhemmin haudastaan, eivätkä edes ajanmukaisesti zombeina, vaan 3D-versiona, on hankalampi sanoa, että miksi moinen tehdään. Mukana kun ei ole mitään ekstramateriaalia, ainoastaan klassikkoleffa jälkikäteen väsätyllä 3D-kuorrutuksella.
Tarina on siis tismalleen sama kuin originaalissa. Michael Crichton muovasi omasta Kun kaikki menee pieleen -konseptia noudattavasta menestyskirjastaan dollarin kuvat silmissä kiiltäen tiiviin kässäripaketin, joka pohjustelee Dinopuiston konseptia varovaisesti, mutta yltyy hyvin spielbergimäiseksi seikkailuksi. Indiana Joneskin taitaa olla vähän kade, kun Alan Grant haastaa raptorit. Kässärin tiivistysvaiheessa matkasta karisivat kirjan isoimmat scifi-jännäripiirteet, koko perheen leffaan sopimattomat kuolemat ja dinopuiston tilaa ennusteleva kaaosteoria, jota nyt vain hipaistaan Ian Malcolmin rokkarimatemaatikkohahmon kautta (ei Jeff Goldblumin ikimuistoisin rooli, pikemminkin oppikirjasuoritus aiheena ”Kuinka olla cool, vaikka hahmosi onkin silkka kompromissi”). Kirja sisälsi lopulta valkokangaskelpoja kohtauksia niin paljon, että niitä ympättiin jatko-osiin mukaan sekalaiseksi sopaksi.
Tiivistämisestä huolimatta tarina ei oikeastaan kärsi. Sen voimavara on siinä ihanan lapsellisessa ajatuksessa, että jokin kauan sitten kuollut ja kirjojen värikuviin vangittu herää henkiin ja käy taisteluun ihmistä vastaan. Ihmisen suuruudenhulluuden takia. Eli ihminen tekee suuruudenhullun elokuvan omasta suuruudenhulluudestaan, kuinka kaunista. Asetelma on hyvin mustavalkoinen ja massojen dinosauruskäsityksiä mukaileva: Brachiosaurus on viehkeällä kaulalla varustettu kiltti jättilehmä, jonka kelpaa laittaa tärisyttämään leffateatterin kaiuttimia, Triceratops kerää pipinä kaikkien sympatiat, kun taas valtava ja kaikkien tuntema T-Rex sekä vikkelät Velociraptorit kilpailevat johtavan pahisjengin asemasta. Siinä dinosodassa asehullu ihminenkin unohtaa kaikki aseensa ja keskittyy pakenemiseen.
Positiivista on Jurassic Park 3D:ssä on se, että leffaklassikon julkaisun jälkeen syntyneillä on nyt oiva mahdollisuus nähdä ikimuistoinen seikkailu leffateatterissa. Ja ilmeisesti myös säikkyä sen tahtiin: raptoriatakkien kohdalla salissa kuuluu kiljuntaa ja penkit tärähtelevät sätkivien raajojen osuessa niihin. Leffan parasta ennen -päiväyskin on voimassa, sillä ainoastaan valvomon tietokoneet näyttävät ”vanhentuneilta”.
Negatiivista tällaisessa 3D-maniassa on puolestaan se, ettei jälkilisätty 3D tuo juuri mitään lisää katselukokemukseen. Vaikka Isla Nublarin eksoottiset maisemat ovat kauniita ja vuonna 1993 mullistavalla tekniikalla tehdyt dinot keskeisessä asemassa, Jurassic Parkin todellinen voima piilee aivan muualla kuin visuaalipuolella. John Williamsin komeimpiin töihin lukeutuvan soundtrackin pauhu, Tyrannosauruksen jylhät ärjähdykset, Velociraptoreiden veitsenterävä liikehdintä keittiökohtauksessa ja yleensäkin jumalaksi alkaneen ihmisen kilpajuoksu luomistyötään vastaan riittävät oikein hyvin. Ja ovat vielä piirun verran sympaattisempia alkuperäisversiossa.
Niinpä originellin arvosanasta (4.5/5) ja 3D-version idean turhuudesta (2/5) voi summata keskiarvon arvosanaksi. Näiden kolmen ja puolen tähden tähden kauppojen hyllyt notkunevat kohta taas JP-tavaraa… Mutta Muovi-Ellie, en välttämättä saavu silti luoksesi.
