Vaikka Jim Carrey on yrittänyt karistaa niskastaan 90-luvun virallisen naamanvääntelymiehen leimaa, yllättävän usein hän edelleen päätyy silti Taalat taskuun, Dick ja Jane -leffan kaltaisiin tusinakomedioihin toteamaan, että tässä sitä kiikutaan tyhjän päällä. Ja niinpä kriisin hetkellä naama vääntyy tuttuun virneeseen: jos se pelastaisi edes jotakin…
Myös Carreyn hahmo Dick testaa tuota tyhjän päälle hyppäämisen autuasta riemua: työorientoitunut tiedottajahemmo luulee saavansa mitä rahakkaimman ylennyksen, mutta päätyykin keplottelijaniljakkeen (Baldwin) takia köyhyyden rajamaille ja kriisien pariin. Siinäpä sitä sitten yritetään pelastaa pinkistä lähiöelämästä kurkottavaa perhettä epäilyttävin keinoin. Lähinnä rikollisilla toimilla siis. Ja sitä kuulua kuminaamaa pienen improvisaatiokiintiön verran väännellen. Järkyttynyttä vaimoa tulkkaa Téa Leoni, joka tuntuu olevan läpi elokuvan lähinnä järkyttynyt Judd Apatowin ja kumppaneiden väsäämän remake-käsikirjoituksen sisällöttömyydestä.
Osakekeploittelun julmuutta käsitellessään Taalat taskuun, Dick ja Jane ilmoittautuu ennenaikaisesti ja vapaaehtoisesti jonkinlaisen lama-ajan virallisen naurattajan paikalle. Joskin työhaastattelussa se käännytetään ensimmäisenä ovelta, koska se on niin epäpätevä. Ai niin, vastaavasti käy tietenkin myös Dickille siinä vaiheessa, kun klassinen vaikeuskierre on vielä ylitsepääsemätön este.
Taalat taskuun, Dick ja Janen uusioversio käsittelee aiheensa päähenkilöiden rikokset täysin sivuuttaen ja niin huumorivapaasti, että pikkasen jo harmittaa Dean Parisotin kannalta. Miehellä kun on vielä viime vuosituhannelta tilillään niinkin klassinen pätkä kuin Galaxy Quest. Tällä kertaa tähtäimessä lienee ollut Carreyn ysärihelmi Liar, liarin velmu asenne. Vaan kauaksipa jäädään.
Suomalaiselle ainoa syy katsoa kahden tähden/hekotuksen leffaksi taantuva TTDJJ lienee joko pitkäaikainen Carrey-fanitus tai se, että leffassa soi Daruden biisi. Sehän on monille kansallisen ylpeyden aihe siinä missä leffaan eksynyt suomalainen paita tai viinapullokin.
