Elokuvan historiasta löytyy useita esimerkkejä, joissa tietty elokuva on vaikuttanut merkittävästi seuraajiensa tyyliin, niin hyvässä kuin pahassa. Yksi suomalaisen rikoselokuvagenren otteeltaan jäljitellyimpiä esikuvia on ollut Radio tekee murron -elokuva vuodelta 1951. Jos kyseisen elokuvan sekä sen selvästi komediallisemman jatko-osan Radio tulee hulluksi alkuperäiset filminauhat voitaisiin sulattaa toisiinsa ja lopputulos olisi jokseenkin katsottavissa olevaa, saattaisi jälki ainakin ajatuksen tasolla muistuttaa Paksunahka-elokuvaa. Juonensa perusteella Paksunahka muistuttaa toki enemmän ensimmäistä, mutta koomisemmalta otteeltaan myös jälkimmäinen osa tulee tietyissä kohdin mieleen, vaikka aivan samanlainen farssi Paksunahka ei pyrikään olemaan. Useaan kertaan uusittuina Radio tekee murron- ja Paksunahka-elokuvat saattavat mennä tietyiltä osin katsojan muistikuvissa keskenään sekaisin, ja harvakseltaan katsottuina ensinmainitun takaa-ajokohtauksiin odottaa vasta Paksunahassa tapahtuvaa Tarmo Mannin esittämän parturin ilmestymistä. Suorat yhteiset nimittäjät elokuvilla ovat toki ennen muuta pääosanesittäjä Hannes Häyrinen sekä Paksunahan kohdalla myös ohjauksesta vastannut käsikirjoittaja Aarne Tarkas.
Tietyistä samankaltaisuuksista huolimatta Paksunahan juoni on kuitenkin sen verran omillaan seisova, että elokuvan katsoo mielellään, eikä vaikutelmaa jo kertaalleen nähdystä saman tarinan toistosta synny. Hannes Häyrisen esittämä päähahmo, salapoliisin urasta haaveileva pankkivirkailija Albert Tuppura, joutuu toki tässäkin elokuvassa rikoksesta lavastetuksi sekä poliisin takaa-ajamaksi. Tauluvarkauden sijaan tämän elokuvan oikeilla konnilla on kuitenkin suuremman tuhon ja kaaoksen aikaansaaminen, kun he pyrkivät tekemään maailman tehokkainta räjähdysainetta. Siihen tarvitaan aineen keksijän, professori Kannuksen apua, ja professorin taivutteluun tarvitaan myös hänen kaksoisolentoaan. Juonessa on siis samanlaista kierrettä kuin kansainvälisen tason vakoojatarinoissa.
Vaikka Hannes Häyrinen on myös Paksunahassa näyttelijätyön keskeisin tekijä, nousevat myös sivuosanäyttelijät hyvin valokeilaan. Heistä mieleen jäävät erityisesti myös Radio tulee hulluksi -elokuvan epäsuhtainen parivaljakko, Uljas Kandolin ja Heikki Savolainen Koukku ja Ripatti -poliisikaksikkona. Heidän keskinäinen torailunsa tarjoaa Hannes Häyrisen ohella elokuvan parhaimmat naurut, vaikka moni heidän välisensä kohtaus ei varsinaisesti juonen etenemisen kannalta olisikaan olennainen. Sanottakoon kuitenkin, että mikään pelkkä naururemakka Paksunahka ei missään vaiheessa ole.
Kriittinen katsoja voi jupista joistain juonenkulun epäloogisuuksista, mutta parhaimman tehon Paksunahasta saa rennoin mielin tehdyllä katsomiskokemuksella. Elokuva soljuu aikansa kotimaiseksi elokuvaksi hyvin modernilla otteella eteenpäin, eikä varsinaisia suvantokohtia ole. Pelkän komedian lisäksi myös jännittäviä elementtejä on sopivassa määrin elokuvassa mukana. Myös elokuvan viimeinen kohtaus jää mieleen, kun perinteiset olettamat puretaan, ja elokuvan päähahmo toteaa suoraan katsojalle omat mietteet tulevista seikkailuistaan.
