Dziga Vertov oli kova “porvarillisen ja turruttavan” elokuvan vastustaja. Vertov kannatti ja toteutti ajatusta elokuvasta totuuden sekä tavallisten ihmisten ja arkipäivän tallentajana. Vertovin Mies ja elokuvakamera on juuri tätä aatesuuntaa parhaimmillaan. Elokuvan pääroolin jakavat nuoren Neuvostoliiton kaupunkielämä, sen hektinen syke, voimalaitokset, hehkuvat metallisulatot, ihmisten elämä kirjaimellisesti kohdusta hautaan.
Kamera tanssii, kiitää ja väliin matelee halki kaupungin ja montaasit, taitavat leikkaukset ja vaihteleva, väliin leppoisa, usein suorastaan henkeäsalpaavan kiihkeä rytmi luo Neuvostoliitolle sopivaa kollektiivista tarinaa tavallisesta päivästä. Toistuvat kuvat korostavat kaupungin konemaista olemassaoloa, hyvin samaan tapaan kuin Koyaanisqatsi kymmeniä vuosia myöhemmin.
Myös itse elokuva taidemuotona saa oman osansa käsittelystä. Kamera vierailee elokuvaleikkaamossa ja elokuvateatterissa, ja tallentuupa filmille myös leikkisästi tanssahteleva, ilotteleva elokuvakamera, joka tekee piruetit, spagaatit ja kumarrukset kuin paraskin ballerina. Vertovin ohjaus ja Kaufmanin kuvaustyö luovat hienon kokonaisuuden, jonka kiihkeä tempo ja kuvallinen ryöpytys on kuitenkin aisteille uuvuttava ja raskas kokemus. Silti, tai ehkä juuri siksi, Mies ja elokuvakamera on kaunis ja komea osa Eurooppalaista elokuvahistoriaa, esimerkki tarkasti työstetystä, ympäristölleen, katsojilleen ja itselleen syvää kunnioitusta osoittava taidedokumentti Neuvostoliiton alkuvuosilta.
