Rakkaan länsinaapurimme elokuvat ovat lyöneet jo jotenkin läpi täällä Suomessakin Lukas Moodyssonin ja Josef Faresin tekeleiden myötä. Ruotsalaisten osaaminen filmirintamalla on siis vihdoinkin noteerattu, mikä ei ole ihme, sillä sen verran laadukasta ja laajaskaalaista tuotantoa sieltä on viime aikoina tullut. Herra nimeltä Ulf Malmros on 2000-luvulla yrittänyt lyödä itseään läpi komedioillaan, joita on Suomessakin nähty. Katsojia Malmrosin leffat ovat kyllä saaneet ja sujuvan kerronnan hän kyllä taitaa. Hyviä ideoita hepulla kyllä riittäisi, mutta vielä mestarillista kokonaisuutta ja taiteellista läpimurtoa ei ole osunut kohdalle. Hänen aikaisempia töitä ovat mm. sympaattinen perheleffa Ruotsin paras (omakohtainen kokemus perustuu ensimmäiseen puolituntiseen ennen DVD:n tilttaamista), hervoton musta komedia Levoton Sussie ja nostalgiapisteillä ratsastava tyttöbändikuvaus Tjenare Kungen – unelma bändistä. Malmrosin teoksista löytyy yritystä ja hyviä jippoja, komiikan hän kyllä taitaa. Kuitenkaan täysosumaa ei ole vielä osunut kohdalleen, sillä tuntuu hieman, ettei Malmros ole vetänyt leffojaan täysillä voimilla loppuun saakka. Viimevuotinen (2009) Hääkuvaaja osoittautuu Malmrosin tähänastisen uran parhaimmaksi väännöksi, vaikkei sekään ole ihan ongelmaton.
Ohjaajakäsikirjoittaja Malmros onnistuu hyvin luomaan kuolevan tehdaskyläpahasen tunnelman. TV:n nimeen vannovassa Molkomin kylässä on aina kuollut tunnelma. Kaikki paikkakunnan asukkaat työskentelevät samassa haisevassa paperitehtaassa odotellen uusien vuokrafilmien ilmestymistä lähivuokraamoon. Robinin isä on tehtaan pomo, joka on pahassa tilanteessa saadessaan tiedon tehtaan sulkemisesta. Yksinkertaiset molkomlaiset eivät osaa edes haaveille paremmasta, sillä he ovat varsin tyytyväisiä omaan elämäänsä. Heille viinin ostossa tärkeintä on hyvä hinta/määrä-suhde ja he nimeävät jälkikasvunsa tyyliin Metallica. Se on hienoa elämää se, eikä heillä olekaan syytä muuttaa elämäntyyliään, sillä kaikki on periaatteessa varsin hyvin. Valokuvauksesta innostunut Robin päättää ottaa itsestään niskasta kiinni ja alkaa elättää itseään rakkaalla harrastuksellaan eli valokuvauksella. Pikkukaupungin kasvattama huoleton häiskä aikoo kuvailla häitä ja muita juhlatapahtumia saaden keikkoja erään kontaktin kautta. Kuitenkin tie menestymiseen ja selviytyminen paskaa jauhavien ylhäisten herrojen maailmassa ei ole helppoa, minkä Tukholmaan muuttava Robin saa oppia.
Hääkuvaaja naureskelee tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin hyvin lempeästi ruotsalaisen kulttuurin luokkaeroille. Vaikka pääasiallinen pilkan kohde onkin ruotsalainen luokkayhteiskunta, niin kyllä luokkaerot valitettavasti ovat aika yleismaailmallisia ja samaistuttavia kansalaisuudesta huolimatta. Satiirissa voisi olla enemmänkin potkua, mutta näin on onnistuttu välttämään kaikenlainen saarnaavuus. Osuvaa piikittelyä on kuitenkin mukana ja poskettomista hahmoista löytyy onneksi ripaus aitoutta. Pläjäyksen todelliseksi tähdeksi nousee mainion Kjell Bergqvistin tulkitsema katkeroitunut entisaikojen suuri TV-tähti Jonny Björk, joka haluaisi panostaa taiteellisempaan uraan ja päästä irti TV-hauskuuttajan roolistaan. Hienosti kirjoitettu ja varsinkin näytelty hahmo välttää hyvin tyypilliset stereotypiat Bergqvistin ottaessa hahmon täysin itselleen. Alkoholisoitunut himmenevä tähti haluaa pitää hyvät välit yläluokan herroihin nuoleskellen heitä sopivasti, mutta pitää tärkeänä saada omistaa oma persoonansa. Häneen ystävystyvällä Robinilla on paljon opittavaa tästä maailmasta, kun hän saa itse laitettua jalkansa aatelisten oven väliin. Rähjäisen ulkoasun ja epäkorrektit mielipiteet voi helposti piilottaa samalle tuhoten ainutlaatuisen persoonansa. Myös pääosassa temmeltävä Björn Starrin hoitaa homman kunnialla kotiin, kuten tekee myös kaunis vastanäyttelijä Tuva Novotny röyhkeän nousukkaan kapinallisen verta omaavana penskana.
Alkuun hahmot tuntuvat kärjistetyiltä ja tarina liian tutulta “ryysyistä rikkauksiin” -soopalta, mutta Malmros ohjaa fiksusti vieden juonta raikkaille vesille. Molkomin asukkaat ovat sympaattisia juntteja, jotka ovat varsin tyytyväisiä omaan elämäntilanteeseensa ja yksinkertaisuuden mukavuuteen. Kultalusikka perseessä syntyneet seurapiirien kuninkaalliset myös näytetään lopulta kaikessa inhimillisyydessään, hekin ovat vain ihmisiä eivätkä vain tunteettomia paskiaisia. Filmin hahmoista oikeasti välittää, eikä meiningille naura vahingoniloisesti vaan enemmänkin myötätuntoisesti.
Ulf Malmrosin elokuvat eivät ole siis mestariteoksia, ei edes Hääkuvaaja, mutta niistä paistaa tekemisen ilo. Malmros käyttää paljon samoja näyttelijöitä leffasta toiseen, kuten tämänkin filmin tukipilarit Kjell Bergqvist, Björn Starrin ja Tuva Novotny, jotka selvästi nauttivat hahmojensa tulkitsemisesta. Kokonaisuus jää hyväntahtoiseksi ja mukavaksi feelgood-leffaksi, jolla olisi mahdollisuudet kärkevämmäksikin satiiriksi ja koskettavammaksi ihmiskuvaukseksi, mutta ihan hyvä näinkin. Vaikka välillä kerronta tallustelee liian hitaasti käyttäen aikaansa jopa turhaankin, niin Hääkuvaajan särmiin hahmoihin on helppo tarttua ja tunnelma vie salakavalasti mukanansa. Molkomin kylän pysähtyneisyyttä kuvataan hienosti, mutta vastapainoksi Tukholmaa voitaisiin kuvata kiireellisempänä menomestana, mikä toisi kerrontaan vähän vauhdikkuutta. Pistesaldo jää kuitenkin reilusti plussan puolelle, joten toivotetaan onnea Malmrosille seuraavankin projektin kanssa. Loppuun täytyy vielä nostaa hattua loistavalla Bergqvistille, joka saa toivottavasti jatkossakin tulkita yhtä herkullisia roolihahmoja.
