Edellisen Kenji Mizoguchin elokuvan, [movie]The Straits of Love And Hate[/movie]n, ilmestymisen jälkeen Japani ehti julistaa sodan Kiinaa vastaan Marco Polon sillan välikohtauksen jälkeen ja nipponin silloinen hallitus alkoi samoin tein tiukentamaan otettaan maan elokuvatuotannosta. Käytännössä tämä tarkoitti kaikenlaisten aiempien sosiaalisesti kriittisten, romanttisten ja turhan realististen elokuvien vaihtumista kansalliskonservatiivisempaan materiaaliin ja suoranaiseen propagandaan.
Taru viimeisestä krysanteenista ei edusta edellisistä ainuttakaan vaan kyseessä on ns. geidomono-elokuva eli perinteisten japanilaisten taiteiden – tässä tapauksessa teatterin – ympärille rakennettua draamaa jo tutuksi tulleeseen Mizoguchi-tyyliin. Ilmeisesti silloinen sensori katsoi tällaiset leffat aikoinaan tarpeeksi kansallishenkisiksi ajan tarpeita ajatellen ettei niiden tekemiseen erikseen puututtu.
Viimeisen krysanteenin tarina sijoittuu Meiji-kaudelle, 1800-luvun jälkipuoliskon Japaniin. Maineikkaan teatterisuvun vesa kerää silkalla nimellään kehuja näyttelystään vaikka nuoren miehen selän takana muuta juorutaankin. Ainoastaan isäntäperheessään imettäjänä palveleva alhaissyntyinen nainen uskaltaa sanoa nuorelle miehelle totuuden tämän puutteista näyttelijänä. Myöhemmin naisen sanoista inspiroitunut nuori herra päättää mennä muusansa kanssa avioon, mutta seuranneen skandaalin vuoksi kaksikko joutuu jättämään isäntäväkensä suvun talon ja kotikaupungin .
Mitenkään itse juonta enempiä spoilaamatta kyseessä on jälleen varsin perinteinen tarina vanhan ja uuden kohtaamisesta sekä naisen uhrautumisesta miehen hyväksi. Tarinan kuvaamaan aikaan Japanissa perinteistä luokka- ja sukukeskistä yhteiskuntajärjestystä nousi uhmaamaan uudenlainen menestyksen aate, jonka mukaan kuka tahansa voi ahkeruudellaan ja lahjoillaan nousta sosiaalisesti silkan nimen ja syntyperän sijaan. Tämä yksinkertainen konflikti vanhan luokkajärjestyksen ja uudenlaisen liberaalin ajattelun välillä on koko elokuvan perusta.
Yhtenä monia nykykatsojia varmuudella hämmentävänä yksityiskohtana mainittakoon, että Viimeisen krysanteenin kuvaamaan aikaan teatterissa näytteleminen oli käytännössä naisilta kielletty ja vanhan tavan mukaan miesnäyttelijät esittivät myös naisia. Näin siis kyseessä ei ole mitään sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen viittaavaa vaan ikivanhaa itämaista tapakulttuuria.
Taru viimeisestä krysanteenista on kaikkien edeltävien Mizoguchin ohjaustöiden onnistumista seuraavaan potenssiin vietynä. Lavastukset ovat tässä ehkä koko miehen uran huikeimmat, pitkät otokset venytetään tässä pisimmillään lähes kymmenminuuttisiksi asti ja jokainen kuva ja kohtaus sisältää aina miljoona mielenkiintoista visuaalista ja auditiivista yksityiskohtaa – varjoja, ääniä, kolahduksia, hengähdyksiä, kaukana jossain vaimeasti soivaa musiikkia, lintujen laulua – joita ei voi kuin ihailla ihailemasta päästyään.
Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvasta on alun yli kuusiminuuttinen otos, jossa seurataan kahden henkilön kävelyä ja keskustelua kadulla, hitaasti mukana liikkuva kamera on sijoitettu viereiseen ojaan jyrkästi viistoon kulmaan. Kaikessa simppeliydessään kyseessä on ehkä koko elokuvan ja samalla Mizoguchin uran muistettavimpia yksittäisiä hetkiä.
Taisin aiemmin jo Gionin sisarusten tapauksessa mainita, miten Kenji Mizoguchista tuli kyseisen teoksen myötä kunnioitettu mestari silkan arvostetun veteraanin sijaan. Taru viimeisestä krysanteenista on ainakin omasta mielestäni helposti Mizoguchin upean filmografian parhaita teoksia [movie]Lääninherra Sansho[/movie]n, [movie]Ugetsu[/movie]n ja [movie]O’Haru[/movie]n ohella. Aito ja oikea mestariteos.
