Syvälle tajuntaan painunut murha voi purkautua tavalla, joka pistää jopa Christie-leffan yleisilmeen sangen spookyksi. Onneksi meillä on vanha hupaisa Miss Jane Marple loksauttamassa palaset paikoilleen.
Neiti Marple: Viimeinen juttu, jonka Christie siis kirjoitti jo Toisen Maailmansodan aikana ja säilöi julkaistavaksi myöhemmin kuulun dekkarimummon uran päätöksenä, avaa nyt epäloogisesti Marplejen uusiojulkaisujen toisen tuotantokauden. Ja taas uuden sukupolven tuttu tarpeeton tarve kohauttaa ja luoda pakolla änkyröitä käänteitä pistävät Christien sanan polvilleen: itse asiassa tuolle postuumisti aikoinaan julkaistulle kirjalle tehdään taas aikamoista hallaa mm. takeltelevien hahmonvaihdosten myötä.
Christien lemppariaiheet eli Intia ja takaumat ovat suuressa osassa tälläkin kertaa. Nuori, kaunis nainen saapuu englantiin ja luulee jo näkevänsä näkyjä kuolemasta, kunnes Marple lempeästi hymyillen kertoo tämän vain muistavan rankan murhan lapsuudestaan. Ja niin kahdeksantoista vuoden takainen murhenäytelmä on kaivettava esiin.
Viimeinen juttu on kauttaaltaan sotkuinen vyyhti, eikä ratkaisu päätyä käyttämään samoja näyttelijöitä sekä kahdeksantoista vuoden takaisissa fläsäreissä että nykyhetkessä toimi. Eri silmälasit ja harmaata väriä hiuksiin häivähdys… ja yksi sankareista muuttuu kolmekymppisestä viisikymppiseksi. Nykyajan maskeerauksella olisi voitu tehdä enemmän. Siis jos kunnianhimoa olisi.
Neljän tv-leffan pakettia (=tuotantokausi) markkinoidaan myös DVD-versiona ja saatavuus Suomessa taitaa olla heikonlainen. Vaan eipä se Viimeisen jutun kaltaisten oudosti väräjävien dramatisointien valossa suuri menetys olekaan. Ainoa mielenkiintoinen seikka leffassa on sen julmasti muutetun tarinan The Funny Bones –esitysryhmän jäsenten katkerien sanojen kuvailussa. Tasaisen harmaata kuin brittiläinen sumu.
