Joku näissä vanhoissa tieteisleffoissa kiehtoo. Ehkä se on tietynlainen selkeys, eli tarina on pääasia, koska digiefektejä ei ole ollut olemassa. Tekniikkaa ei ole hengästymiseen asti vaan juuri sen verran kun sitä juoneen tarvitaan. Trikit näyttävät tänäpäivänä kömpelöiltä ja lentävät “teelautaset” jaksaa tässäkin tapauksessa huvittaa. Se ei häiritse, vaan päinvastoin kuuluu asiaan.
Exeter -niminen hassunnäköinen mies kerää valittuja tiedemiehiä kasaan. Tarkoituksena on löytää keino luoda uraania muista aineista kuten esim. lyijystä. Tämä sen takia koska Exeterin kotiplaneetalta, Metalunanilta on uraanivarastot ehtyneet. Uraania tarvitaan ydintekniikalla ylläpidettävään suojakilpeen ja planeetta on jatkuvan vihollismoukaroinnin kohteena.
Juoni kantaa alun, mutta noin tunnin jälkeen homma lässähtää. Vierailu Metalunanilla jäi omituisen lyhyeksi ja sai pohtimaan ihmisen itsekkyyttä. Planeetalla olisi ehkä voinut käydä toisinkin. Hiukan omituisen oloinen oli tuo episodi leffan loppupuolella, joka viitoitti tarinan ratkaisun.
Leffa on tasaisen viihdyttävä ja juuri sopivan kömpelö. Se sopii tieteisleffadiggarin katselulistalle, muiden ei kannata vaivautua, koska pitkästyminen saattaa iskeä alta aikayksikön.
Hauskana yksityiskohtana voisi pitää sitä että leffassa kuullaan tiedemiesten päivällispöydässä pianonpimputuksen lomassa suomenkielinen lause “Mozartti on oikein kaunista”. Tämä tarkoittaa sitä että yksi huipputiedemiehistä on suomalainen nainen. Hyvä Suomi!
