Painajainen Elm Streetillä oli niin suosittu, että se sai perätti kuusi jatko-osaa. Tai seitsemän, jos Freddy vs. Jason lasketaan. Onpa jopa kuulunut huhuja uudesta Elm Streetistä. Toivottavasti ei sentään, vaikka ihan hyvä tämäkin on. Tämä jopa kuuluu Elm Streetien parempaan päähän.
Juoni menee seuraavasti. Elokuvaohjaaja Wes Craven, joka on siis tehnyt myös sen ensimmäisen Panajainen Elm Streetillä-leffan, on suunnittelemassa uutta Elm Streetiä. Siihen tulee tietenkin Freddyä näytellyt Robert Englund ja Nancya näytellyt Heather Langenkamp. Tosin suunnitteluvaiheessa alkaa tapahtumaan kummia. Ensiksi Heatherin aviomies Chase kuolee auto-onnettomuudessa. Mutta siinä on omituisinta se, että hepun rinnassa on neljä viiltohaavaa. Huuh… kuulostaako tutulta? Heather saa myös omituisia puhelinsoittoja, joissa lausutaan erästä hyvin tuttua lorua. Sitten Heatherin poika Dylan (Hughes) alkaa skitsoilemaan. Kyllä vain! Freddy on palannut! Ja entistäkin ehompana ja pahempana. Eikä hereillä oleminen auta.
Tässä leffassa ollaan palattu hienosti Elm Street-elokuvien alkuperäisiin tunnelmiin. Vaikka ruumiitta ei montaa tulekaan, eikä verta lennä yhtä paljon kuin aiemmin, niin silti tämä luo kauhua varsin hyvin. Tämä todellakin takakantensa lupauksen mukaisesti melkein jysäyttää ilmat pihalle. Kauhua saadaan luotua tässä tehokkaasti musiikin ja pelottavien tapahtumien avulla. On se vaan yllättävän pelottavaa, kun pikkupoika alkaa sätkimään ja nestettä tulee suusta, muista kohtauksista nyt puhumattakaan.
Heather Langenkamp tekee ihan kohtuullisen roolisuorituksen omana itsenään. Hän ei kovin taitava ole, mutta on sentään parantunut ykköseen ja kolmoseen verrattuna. Robert Englund on edelleenkin loistava Freddy Kruegerina ja omana itsenään. Freddy ei tässä onneksi yritä olla koomikko, kuten edellisessä Painajaisessa. Miko Hughes, joka oli elokuvan ilmestymisen aikaan vasta 8-vuotias, tekee todella pelottavan (positiivisessa mielessä) roolisuorituksen. Hän kyllä saa hahmostaan kaiken irti, eikä edes sorru ylinäyttelemiseen. Ei hän siltikään yllä pelon tulkitsijana ihan Hohdon Danny Lloydin tasolle, mutta hyvä hän silti on.
Tämä elokuva siis jatkaa varsin onnistuneesti Painajainen Elm Streetillä-sarjaa. Elokuvan idea on varsin omaperäinen, mutta silti onnistunut. Tässä vielä lopuksi Elm Streetit paremmuusjärjestyksessä: 3, 1, 7, 4, 6, 5, 2.
