Pearl Harbor on jotain aivan käsittämätöntä. Ensimmäisen tunnin ajan voisi jopa kuvitella että ehkäpä koko tuotos on väännetty kieli poskessa, että kaikki tämä olisikin vain kieltämättä sairasta ja vinoutunutta läppää ja on olemassa toivo, ettei Herra Isä tällaista sontaa kukaan vakavasti ota. Mutta pikku hiljaa epätoivoiselle katsojalle valkenee karu totuus: kyllä, tämä elokuva on todellakin täysin vakavin naamoin kyhättyä ja niinpä koko pläjäyksestä on näin ollen vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa.
Kyllä, Pearl Harbor taitaa olla huonoin näkemäni elokuva miesmuistiin. Hirveä, yli-imelyyten asti yltyvä tähtilipun heiluttelu, ehkä elokuvahistorian teennäisin rakkaustarina, pääosien kauheat teiniunelmat sekä ennen kaikkea todella törkeä historianvääristely U.S.A:n omaan häikäilemättömään propagangakäyttöön saivat Lennonjohdon kiemurtelemaan sohvalla kuin mahahaavan kourissa ja vain armottomalla, lähes kellopeliappelsiinimaisiin mittoihin yltyneellä kärsivällisyydellä ja sisäisellä meditoimisella kestin rainan loppuun saakka.
Koko tähtilippupelleilyä korostaa tietysti Hans Zimmerin aina lähestulkoon samanlainen elokuvascore, jonka edessä ah niin komiat lentäjäpoijaat torjuvat urhoolliisesti häikäilemättömien japsipirujen invaasioaikeet. Kuten jo todettua, jos tällainen moska toimii oikeasti katsojien (lähinnä teinien) historianlähteenä, siirryn suosiolla ukin 40 vuotta sitten takapihalle kyhäämään ydinsuojabunkkeriin odottelemaan Harmageddonia.
Summa summarum: Pearl Harbor on niin tolkuttoman naiivia ja banaalia pelleilyä ilmaispropaganda-kuorrutuksella että tätä voisi vallan mainiosti käyttää sotavankien kuulusteluissa “lämmittämiseen” ellei Geneven sopimus sitä kieltäisi. Älä katso, missään nimessä sillä tästä ei sotaelokuva enää paljoa huonone.
