B-näyttelijä Tom Arnold oli elämänsä vireessä vuonna 1996, jolloin hänen nimellään mainostettiin kolmea elokuvaa. Arnold voitti kolmesta roolista Razzien, huonoimman näyttelijän palkinnon, jonka hän joutui jakamaan Pauly Shoren (Bio-Dome) kanssa. Tom Arnold ei ole mikään erikoinen näyttelijä ja ymmärrän hyvin, miksi hän sai tuon mediavitsipalkinnon. Hänen koheltamisensa voi joitakin ärsyttää, mutta ihailtavan tosissaan jätkä vetää. Erittäin yli-innokkaasti hän huutaa, meuhkaa ja yrittää olla hauska, mikä kärjistyy enimmilleen näissä vuoden 1996 elokuvissa, joissa hän esittää pääosaa. Arnoldia pahempi juttu näissä elokuvissa oli se, että nämä elokuvat (Koulun kauhu, Vesipäät ja arvosteluvuorossa oleva Kimppakyyti) olivat ohjaajilta, joilta pystyi odottamaan jotakin. Steve Miner (Koulun kauhu) tunnetaan kauhun perinteiden vaalijana, John Landis (Vesipäät) komedianerona ja Arthur Hiller (Kimppakyyti) monen klassikon luojana. Leffan tekemisen aikoihin jo 73-vuotias Hiller oli varmaan aika kyllästynyt elokuvien tekemiseen ja sen vuoksi teos näyttää varsin laiskasti ohjatulta.
Kyseessä on taas kerran kertomus perheenisästä, joka laittaa työnsä perheen edelle. Nyt isukin vaimo on kipeenä ja isän pitäisi päästä tärkeään kokoukseen. Olisi vaimon vuoro viedä lapset ja naapurin lapset kouluun kimppakyydillä, mutta nyt se ei olekaan mahdollista. Senpä vuoksi isän pitää lähteä autokuskiksi, mutta matkapa ei suju ihan ongelmitta. Tässä kohtaa Tom Arnold astuu kehiin Franklin Laszlo -nimisen luuserin kengissä. Hän on taloudellisesti hunningolla olevan tivolin omistaja, joka turvautuu epätoivoisiin ratkaisuihin. Hän tulee ryöstäneeksi aivan vahingossa erään ruokakaupan, josta hän äkkää kiireisen isukin ja lapsilauman panttivangeikseen. Franklin ei lopulta olekaan mikään ilkeä ihminen, vaan lapset alkavat pitää hänestä. Vaikka isä äksyileekin, niin matkan aikana hän kasvaa ihmisenä hyvän isän suuntaan.
Don Rhymerin käsis on yllätyksetön ja hyvin kliseinen. Onhan tämä perheleffa, joten tavallaan helpot ja arvattavat ratkaisut ovat ihan ymmärrettäviä. Tämä ei kuitenkaan anna lapsikatsojille mitään uutta, eikä mukana ole edes yhtä hauskaa vitsiä. Potentiaalia on, mutta ne hukataan viimeistään lopun sanomaa alleviivavissa lörinöissä. Lisäksi mukana on yllättävän ilkeää huumoria lastenleffaksi, eikä kokonaisuus ole tehty lapsia miellyttäväksi. Mukana on nimittäin liikaa asioita, jotka lapsi mieltää aikuisten jutuiksi. Vanhempia katsojia tämä typerä sekasotku ei sitten muuten vaan jaksa kiinnostaa katsojaa aliarvioivan kerronnan ja epähuvittavan huumorin vuoksi. Kaahailukohtaukset tuovat mieleen Blues Brothersin, mutta huonossa mielessä, sillä kohtaukset ovat melkeinpä suoraa apinointia.
Lapsinäyttelijät ärsyttävät ja isää näyttelevä David Paymer haluaisi selvästi olla jossain ihan muualla. Tom Arnoldissa kuitenkin riittää energiaa vaikka muille jakaa, mikä ei välttämättä ole hyvä juttu. Eipä tuo jätkä kaikessa lahjattomuudessaan ole koskaan kuulunut inhokkeihini, vaan olen pitänyt häntä aina ihan hauskana tyyppinä. Sivuosissa Arnoldin hauskuus toimii parhaiten, elokuvan rakentaminen hänen varaansa voi olla kohtalokasta.
Onpa Kimppakyydillä pientä nostalgista arvoakin, mutta en muistaakseni pitänyt tästä pikkuisenakaan, joten se siitä. Tästä keinotekoisen oloisesta häsläämisestä tulee vain huono maku suuhun. Tylsien iltojen hauskuuttajaksi suosittelen jotain ihan muuta pätkää.
