Räjäytettyään potin kaikkien aikojen ensimmäisellä täyspitkällä animaatioelokuvalla Lumikki ja seitsemän kääpiötä Walt Disneyn nimi oli kaikkien huulilla. Vaikutus, jonka Disneyn kuvankaunis animaatio oli tehnyt 30-luvun mustavalkoelokuviin tottuneelle yleisölle oli lähtemätön. Yleisö janosi lisää sadun taikaa, eteenkin kun suursodan synkät pilvet alkoivat jälleen kerääntyä maailman ylle. Kolme vuotta Lumikin jälkeen ensi-iltansa saanut Pinokkio heijastaakin kaikessa ajattomuudessaan mielenkiintoisella tavalla omaa aikaansa.
Italialaisen Carlo Collodin kirjaan perustuva Pinokkio tuntuu nykyään ehkä oudolta valinnalta Disneyn toiseksi pitkäksi animaatioelokuvaksi. On kuitenkin hyvä muistaa, että sekä yhtiö että pitkä animaatioelokuva elivät vielä varhaisia vuosiaan. Sen sijaan että Disney olisi pitäytynyt tiukasti esimerkiksi Grimmin saduissa, jatkoi se rohkeasti kokeilevalla, luovalla ja ennakkoluulottomalla linjalla. Synkkä ja selkeästi varttuneimmille lukijoille suunnattu alkuperäistarina ei sitä paitsi tarkemmin ajateltuna eronnut juurikaan siitä, mitä Grimmin veljesten tarinat olivat aikoinaan olleet. Selkeimpänä erona Pinokkiossa klassisiin satuihin voidaan nähdä suorasukaisemmat opetukset ja yhteiskunnallinen vertauskuvallisuus.
Pieneen tirolilaiseen kylään sijoittuvassa tarinassa hyväsydämisen puuseppä Geppetton toive toteutuu, kun Sininen haltijatar herättää vasta valmistetun puupoika Pinokkion eloon. Ilman minkäänlaista maailmanymmärrystä Pinokkio joutuu jo koulutiellä kiipeliin, jossa oppii joukon elämässä valideja läksyjä. Omantunnon roolia pääsee hoitamaan suosituksi Disney-maskotiksi sittemmin noussut Samu Sirkka.
Vaikka tarinaa on alkuperäisteokseen verrattuna muutettu olennaisesti, Pinokkio on Disneyn muuhun tuotantoon nähden poikkeuksellisen synkkä elokuva aina ulkoasua myöten. Siinä missä Lumikki herkutteli metsän keskelläkin valonsäteillä, Pinokkion maailma on pimeä, nuhruisen realistinen ja varjojen täyttämä. Elokuvan tyyli on tarinaan nähden kenties jopa turhan realistinen, mistä kumpuaa elokuvan ahdistavimmat piirteet: sen esittämät kuvat hahmojen muodonmuutoksista ovat inhottavan konkreettisia. Nenän kasvaminen on vielä selkeää symboliikkaa, mutta poikien muuttuminen aaseiksi on toteutettu niin intensiivisesti, että alkuperäinen ajatus on vaarassa hukkua.
Italialaisessa tarinaperinteessä aasi on vertauskuva kouluttamattomalle työläiselle, joka joutuu muiden hyväksikäyttämäksi ja tekemään kovaa fyysistä työtä. Kirjassa poikien muuttuminen aaseiksi on hidas prosessi ja selvää seurausta koulusta pinnaamisesta. Elokuvassa syy muodonmuutokselle on huono käytös, mikä tuntuu ajatuksena hämmentävältä. Mieleen hiipii ajatus, olisiko ilmiselvempi linkki työmarkkinoihin ollut tuon ajan Yhdysvalloissa liian tulenarka sitä faktaa ajatellen, että maa oli alle vuosisata aikaisemmin ollut vielä aito orjatalous?
Kenties elokuvan synkin ja Disneylle epätyypillisin elementti elokuvassa on kumminkin se, että sen maailma tuntuu olevan läpeensä paha. Joka nurkan takana vaanii joku, joka haluaa käyttää hyväkseen varomatonta ja ymmärtämätöntä puupoikaa. Tämä korostuu erityisesti siksi, että Pinokkio on hahmona vilpitön ja sympaattinen, toisin kuin romaanin pahankurinen pentu. Konfliktit eivät synny enää ymmärtämättömyyden törmäämisestä järjestäytyneen yhteiskunnan, vaan yksinkertaisesti pahojen ihmisten kanssa. Tässä elokuvan valmistusajankohta tulee parhaiten esiin: kun Samu Sirkka valittelee ihmisten kuuntelevan liian vähän omatuntoaan tämän päivän maailmassa, on helppo nähdä taustalla Euroopassa jo täysillä raivoava suursota.
Osittain paradoksaalisesti Pinokkio muistetaan kuitenkin ennen yhdestä asiasta: “When I wish upon a star” (“Tähti toiveen toteuttaa”) muodostui niin kiinteäksi osaksi Disneyn brändiä, etteivät kaikki välttämättä edes tunnista Disneyn tunnusmelodiaa elokuvassa kuultavaksi lauluksi. Tämä lapsenomainen usko siihen, että asiat kääntyvät vielä parhain päin, oli juuri se, mitä tuon ajan yleisö halusi kuulla. Oli tilanne kuinka paha tahansa, maailmassa on aina jotain pysyvää, hyvää ja kaunista. Kaikkien kauheuksien jälkeen Geppetton Pinokkioa kohtaan tuntema ehdoton rakkaus ei ole haallistunut ja täysin Lumikin kaavaa mukailevan intensiivisen finaalin jälkeinen siirtymä äärimmäisestä surusta äärimmäiseen onneen tuottaa sen tutun lämpimän tunteen.
Pinokkio on Disneyn elokuvista kenties kaikkein uniikein saavutus, mitä satuihin perustuviin animaatioihin tulee. Se ei välttämättä ole teknisesti niin vallankumouksellinen kuin edeltäjänsä (vaikka esimerkiksi merenalainen kohtaus on kokonaisuudessaan todella näyttävä), mutta mitä tarinaan ja sen kanssa otettuihin riskeihin tulee, vastaavaan yhtiö uskaltautui seuraavan kerran vasta yli 50 vuotta myöhemmin Notre Damen kellonsoittajassa (1996). Tätä elokuvaa katsoessa on hyvä muistaa, ettei Disney vielä tarkoittanut teoksiaan erityisesti lapsikatsojille. Kuvaavinta lienee se, että Pinokkion menestys rohkaisi yhtiötä tarttumaan ensimmäiseen ja toistaiseksi sen koko historian ainoaan ensisijaisesti aikuisyleisölle suunnattuun, kokeelliseen animaatiotaiteen helmeen “Fantasia”.
