Voin myötäillä batmania siinä että jos verrataan vaikkapa Studio Impossibleen, Kummeli vie voiton 4-1. Mutta en nyt ihan sanoisi sen olevan kovin korkea meriitti. Kummelin merkitys nykysuomalaiselle kansanperinteelle on toki tuntuva monien lentäviksi lauseiksi jääneiden sanontojen muodossa, mutta ei tämä silti ole kovin kummoinen TV-sarja. Pikemminkin päin vastoin. En väitäkään katsoneeni kaikkia tämän boksin sketsejä jaksoja, mutta olen kuitenkin nähnyt kummelia eloni tien varrella sen verran että katson oikeudekseni arvostella tämä sarja. Ja ihan vaan että tulisi selväksi, mielipiteeni muista kummelin tuotantokausista ei ole vähääkään valoisampi.
Kummelin “huumori” on täyttä pelleilyä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Tyypit näyttävät hassulta, kuulostavat hassulta, ääntelehtivät “hauskasti”, puhuvat hassulla tavalla, hassulla äänellä ja hassulla murteella sekä tekevät hassuja juttuja. Se on hauska ensimmäiset viisi minuuttia mutta sitten alkaa pänniä oikein urakalla. Hassunhauska huumori ei koskaan ole kolahtanut kovinkaan kummoisesti, ja kun tätä ilvehtimistä ei edes huumoriksi kehtaa kutsua ollaan aika heikoilla jäillä. Sketsejä myös riivaa suomalaisten sketsisarjojen ikuinen ongelma eli sketsien ylipituus. Sinäsnä ihan hauskat vitsit on yleensä vesitetty venyttämällä sketsi viisiminuuttiseksi.
Kummelilla on kova maine suomalaisen TV-viihteen historiassa, lähes syyttä. Kun joka jaksossa on ehkä kaksi vaivautunutta hymähdystä irrottavaa juttua suurimman osan ajasta tekisi mieli nukahtaa. Ajan kuluessa Kummelin tähti on kirkastunut entisestään, kun monet huomattavasti paremmat saman aikakauden sarja ovat joutuneet jäämään tämän epätoivoisen rymistelyn varjoon ja jopa vähän vaipuneet unohduksiin. Ei nuorempi polvi yleensä ole edes kuullut muista 1990-luvun alun sketsisarjoista, kuten “Studio Julmahuvista” tai Lapinlahden Lintujen lukuisista hupailuista. Sääli, sillä nämä sarjat edustavat heikoimmillaankin paljon parempaa komediaa kuin mitä Kummeli edes huippuhetkillään.
