Toisinaan käy niin että luulee syöneensä kaiken kerman kakun päältä katsomalla toinen toistaan parempia leffoja top-listojen mukaan. Sitten erehdyt katsomaan Slovenialaisen sotaelokuvan, joka sijoittuu vieläpä ei-niin-tyylikkääseen aiheeseen kuin Bosnia-Herzegovinan sotaan keskellä ei-mitään…
Tiedustelupartio erehtyy reitistään ja löytää itsensä vihollisen linjalta. Vain yksi sotilas onnistuu pakenemaan laakson pohjalla sijaitsevaan juoksuhautaan, ei-kenenkään-maalle. Samaan aikaan vastapuoli haluaa varmistaa ettei ketään jää henkiin ja lähettää tiedustelijansa perään. Kuinka käy kun kaksi osapuolta löytävät itsensä samasta haudasta patti-tilanteessa?
Tanovic on varsin tuntematon nimi hömppäleffakansalle ja uskoisinkin että Ei kenenkään maa on hänen läpimurtotyö. Tarina eroaa edukseen aiemmista ja lähin vertauskohde voisi olla Black Hawk Down.
Toisin kuin Black Hawk Down, Ei kenenkään maa lähestyy tarinaa kahden samaa asiaa ajavan osapuolen näkökulmasta. Elokuvassa ei ole niinkään pääosan näyttelijää, vaan enemminkin kaksi. Ei ole hyviä ja pahoja, vain ristiriidassa olevat osapuolet, jotka molemmat uskovat taistelevansa hyvän asian puolesta. Tämä heijastuu niin molempien osapuolten toimintaa seuratessa kuin henkilökuvauksissa. Parasta antia onkin ihmissuhdedraama joka potku-startataan kun kaksi hampaisiin asti aseistautunutta miestä yrittävät luottaa toisiinsa ainakin niin kauan kunnes pääsevät elossa pois juoksuhaudasta, joka on molempien osapuolten tähtäimessä.
Roolihahmot ovat pelottavan lähellä Kurosawan – Seven Samurai tasoa. On kaksi sotilasta jotka puhuvat samaa kieltä, vaan eivät ymmärrä toistensa ajatuksia. Kun periaatteisiin uskovat ranskalaiset YK-sotilaat, britit, jenkit ja saksalaiset saapuvat selvittämään pattitilannetta parantaakseen YK:n mainetta puoleettomana välittäjänä on soppa valmis… Ja mausteeksi lisätään tieto siitä etteivät taistelevat osapuolet todellakaan puhu toisena äidinkielenään englantia tai ranskaa! Roolisuoritukset ovat kauttaaltaan loistavia vaikka näyttelijät ovatkin ennestään tuntemattomia.
Elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia ovat suorastaan herkulliset. Vain Matrixin alku on säväyttänyt minut samanlaisella räväkkyydellään. Efektejä ei tykitetä juuri lainkaan, mutta propit ovat todella realistisia. Koko elokuvaa ympäröi tietynlainen realismi, jonka lisäksi aiheeseen käydään käsiksi raa’alla asenteella.
Osansa kritiikistä saavat niin molemmat osapuolet kuin YK:n länsimaalainen byrokratia. Ehkäpä lopussa voimme kaikki kysyä saman kysymyksen: “Tätäkö sota on?”, ja kenties maailma on jälleen hieman parempi paikka.
Ei kenenkään maa voitti Oscarin parhaana ulkoomaalaisena elokuvana ja Cannesissa se palkittiin parhaasta käsikirjoituksesta.
Nimimerkki: Reaktor
