1950-luvulla legendaarinen italialaisohjaaja Franco Zeffirelli kehitteli ideaa elokuvasta, joka kertoisi joukosta vanhoja englantilaisrouvia, jotka asuivat Firenzessä 1930-luvulla. Samalla tämä olisi ollut kunnianosoitus niille englantilaistädeille jotka kasvattivat Zeffirellin hänen äitinsä kuoleman jälkeen. Elokuva kuitenkin jäi tekemättä, mutta palasi Zeffirellin mieleen 1980-luvulla, kun hän kirjoitti omaa elämäkertaansa. Nyt hän ryhtyi tuumasta toimeen ja alkoi suunnittelemaan omaelämäkerrallista elokuvaa, joka sijoittuisi vuosien 1935-1945 Italiaan ja seuraisi Firenzessä vaikuttaneen englantilaisnaisten yhteisön elämää. Käsikirjoittajaksi Zeffirelli hankki John Mortimerin ja pääosiin hän palkkasi Joan Plowrightin, Maggie Smithin ja Judi Denchin. Samalla Teetä Mussolini kanssa olisi kunnianosoitus myös näille kolmelle diivalle.
Elokuva alkaa kesästä 1935, kun Firenzessä majaa pitävä englantilais- ja amerikkalaisrouvien yhteisö kokoontuu viettämään runoilija Elizabeth Barrett Browningin muistopäivää. Paikalla ovat mm. määräilevä ja hienosteleva Iso-Britannian Italian entisen suurlähettilään leski Lady Hester (Maggie Smith), omalaatuinen taiteilija ja laulaja Arabella (Judi Dench) sekä riehakas ja elämäniloinen lesboarkeologi Georgie (Lily Tomlin). Yleisesti nämä rouvat tunnetaan nimellä Skorpionit, ja nimi johtuu heidän pistävästä puhetavastaan ja kärkkäästä suhtautumisestaan ulkomaalaisiin. Yksi yhteisön jäsenistä on myös lempeä ja oikeudenmukainen Mary Wallace (Joan Plowright), joka työskentelee sihteerinä firenzeläisessä kangaskaupassa. Yhtäkkiä Mary joutuukin myös huolehtimaan omahyväisen työnantajansa äpäräpojasta, Lucasta (Charlie Lucas), jonka äiti on kuollut ja jota turhantärkeä isä ei halua kotiinsa. Luca on myös ohjaaja Zeffirellin alter ego ja hänen silmissään suurin osa filmin tapahtumista tapahtuukin.
Hyväsydäminen Mary ei pysty heittämään lasta orpokotiin, joten hän ottaa Lucan omaan kotiinsa. Nyt Lucan elämä muuttuu täysin, kun hän pääsee Skoripionien siipien suojiin. Hieman omintakeiset ja hassahtaneet tädit opettavat Lucalle niin Italian taidehistoriaa, Shakespearea kuin oikean ja väärän eroakin ja päivät kuluvat harmonisesti joko iltapäiväteellä Doneyn kahvilassa ja Uffizin taidemuseossa tai sitten piknikillä arkeologisilla kaivauksilla. Samoissa piireissä Skorpionien kanssa pyörivät Britannian elämäänkyllästynyt konsuli Witham (Michael Williams), Lady Hesterin pojanpoika Wilfred (Paul Chequer) sekä innokas ja miehenkipeä journalisti Connie (Tessa Pritchard).
Rouvien ja Lucan idylliseen elämään tulee pieni särö, kun Firenzeen saapuu päällekäyvä ja iäkkäitä aviomiehiä keräilevä miljonääri Elsa (Cher). Hän on entinen Ziegfield-tanssijatar ja saa vulgääreillä käytöstavoillaan Skoriponien teet väärään kurkkuun. Käy kuitenkin ilmi, että Elsa on Lucan kuolleen äidin ystävätär ja kuullessaan ystävänsä kuolemasta, Elsa päättää lahjoittaa Lucalle suuren summan rahaa pojan tulevaisuutta varten.
Loppujen lopuksi Elsan kyseenalaiset maneerit ovat pieni harmi Skorpioneille, kun yhtäkkiä 1930-luvun politiikan painostava ilmapiiri laskeutuu myös Firenzeen. Mellakat riehuvat kaduilla ja fasistit häätävät rouvat heidän kantapaikoistaan Doneysta ja Uffizista. Pelokas konsuli Witham kehottaa englantilaisrouvia palaamaan takaisin Englantiin, mutta Lady Hesterin johdolla naiset eivät suostu vaan uskovat sokeasti fasismin käytännöllisyyteen ja diktaattori Mussolinin herrasmiesmäisyyteen. Saadakseen taetta ajatuksilleen fasismista ja Mussolinista, Lady Hester lähtee Roomaan tapaamaan itse Mussolinia ja pienen rupattelun jälkeen teekupin ääressä, Mussolini lupaa ottaa Skorpionit suojelukseensa.
Visuaalisesti tämä mestariteos hivelee silmiä. David Watkin on saanut erinomaisesti taltioitua Toscanan upeat maisemat ja Firenzen taidemuseoiden aarteet. Myös näyttelijätyö on erinomaista; jopa Cher tekee tyydyttävän roolisuorituksen, mutta luonnollisesti pääosakolmikko Smith, Dench ja Plowright varastavat koko shown. Elokuvaa on kritisoitu sen tylsyyden ja tätimäisyyden vuoksi, mutta todellisuudessa tämä elokuva on harvinainen mestariteos, jonkalaisia pitäisi tehdä enemmän. Ehdottomasti Zeffirellin uran huippu. Harvoin näkee enää tällaisia elokuvia, jotka saavat ouhtaasti hyvälle tuulelle ja joissa käytetään verenvuodatuksen ja teurastuksen sijasta sanan säilää. Kaikkien Hollywoodin siirappielokuvien tuottajien ja japanilaisten kauhuelokuvien tuottajien pitäisi katsoa tästä täydellisyydestä mallia!
