Rob Zombien Halloween-leffat kertovat pohjimmiltaan kieroutuneen sisarustarinan. Ykkönen muodosti psykologisen kolmen näytöksen kauhutarinan, mutta kakkonen lisää lihaa luiden päälle – tai jotain. Se oli suunnitteilla ennen ykkösosan julkaisua ja en henkilökohtaisesti suostunut uskomaan, että se tapahtuisi. Rob Zombien ensimmäinen leffa seisoi omilla jaloillaan mainiosti, joten miksi se tarvitsee jatko-osan, muuten vaan kuin rahan takia? Zombie ei halunnut ottaa osaa tai arpaa jatko-osaan, mutta olosuhteet puhuivat puolestaan. Luettuaan studion pyynnöstä mitä hän ajattelee silloisten ohjaajakandidaattien Alexander Bustillon ja Julien Muaryn varhaiskäsikirjoituksesta, hän söi sanansa ja kirjoitti itse jatko-osan. Häntä houkutti ajatus siitä, että John Carpenterin säännöt eivät päde tässä osassa, joten hän saattoi kirjoittaa ja ohjata oman elokuvansa. Se ei kopioisi alkuperäistä Halloween II:sta muuta kuin parista pätkästä, ja huomio keskittyisi enemmän Laurieen kuin Michaeliin.
Ensi-iltaan oli yli puoli vuotta ja kuvaukset aloitettiin. Traileri julkaistiin vähän ajan päästä. Tiesin, että valmis miinus on jälleen leimattu tämän otsaan, sillä Halloweenit kärsivät usein tällaisista tapauksista, mutta tekikö Zombie jotain missä muut eivät onnistuneet? No, tästäkin on olemassa kaksi versiota: teatteriversio ja ohjaajan versio, joista jälkimmäinen on jälleen parempi. Vaikka kummatkin ovat erilaisia, tämä on varmaa: se on tavallaan hyvä leffa ja tavallaan kehno kauhuleffa. Se ei tunnu Halloween-leffalta lähes yhtään ja tavallaan se tuntuu jatko-osalta Rob Zombien Halloweenille.
Elokuvassa on lähtökohta, mitä sarjassa ei ole ennen ajateltu. Entä jos henkilöhahmot olisivat muuttuneet radikaalisti trauman jälkeen ja juoni kertoisi siitä? Tämä on vaihtoehto niille mullistuksille, mitä on jo nähty edellisissä osissa ja se tukee Zombien psykologista otetta. Uusien kavereiden myötä Laurie on muuttunut hevariksi kätkeäkseen psyykkiset arpensa ja asuu nyt edellisestä osasta selviytyneen ystävänsä Annien luona. Ohjaajan versiossa näytetään riitoja Laurien ja Annien välillä. Heidän välillään on tapahtunut mielenkiintoinen käänne: siinä missä Laurie oli ykkösosan aikana se vastuullinen teini ja Annie se vähemmän vastuullinen, niin nyt tilanne on päinvastainen. Brad Dourif on palannut Annien isän, sheriffi Brackettin rooliin entistä parempana. Brackett on nyt enemmän elokuvan ”Loomis”, joka pitää silmänsä auki Michaelin paluun varalta, kantaen huolta tytöistä. Danielle Harrisin osuus Anniena perustuu näihin sivujuoniin ja lopulta se palkitaan katsojalle. Scout Taylor-Compton on yksi elokuvan voimanlähteistä, sillä scream-queenista on tullut vahva luonnenäyttelijä kiireellisestä aikataulusta huolimatta. Kahden version eron huomaa mm. Laurien juonesta, jossa toisessa hän on paljon kokenut, mutta ohjaajan versiossa hän on romahtamassa henkisesti ja tätä kautta lisätyt kohtaukset auttavat pätkissä, mitkä eivät olleet uskottavia teatteriversiossa.
Zombie halusi myös tehdä tohtori Loomisista erilaisen ja aina yhtä mainio Malcolm McDowell, joka ei yleensä halua esittää samaa roolia toistamiseen, suostui palaamaan näistä syistä. Tohtori Loomis on ollut tähän leffaan mennessä yksinäinen ratsastaja, joka pelastaa päivän, mutta nyt inhimilliset elementit korostuvat ja katsoja saa aivojumppaa siitä, mitä Loomis on miehiään näiden kahden elokuvan perusteella. Paraikaa, kun Laurie on toipumassa edellisen leffan tapahtumista ja Michael on palaamassa kotiin, Loomis rahastaa uudella kirjallaan, piittaamatta siitä, mitä se tekee Laurielle ja muille. Lähes koko leffan ajan Loomis näytetään lehdistötilaisuuksissa, nimmareiden jakamisessa, talk-show’ssa ja kaikessa sellaisessa, mitä ei olisi uskonut tapahtuvan rakkaalle hahmollemme. Tämä juonenkäänne pisti monet vihaksi, mutta se oli mielestäni raikas tuulahdus niille asioille, mitä Loomisista on jo nähty, etenkin kun kohtaukset on hyvin kirjoitettu McDowellin pitäessä hauskaa. Siinä tilanteessa, missä paljon kärsivä Laurie voi muuttua hevariksi trauman yhteydessä, niin Loomis voi myös muuttua ahneeksi kusipääksi, koska tällaiset merkit roikkuivat ilmassa. McDowellin esittämä Loomis korostaa siis enemmän niitä puolia, mitä Pleasencen Loomisille olisi voinut tapahtua pahimmassa skenaariossa.
Tässä on siis juoni, mikä ajaa enemmän henkilöhahmoja kuin tarinaa. Siksi elokuva on näkemisen arvoinen, mutta sitten päästään juonen heikoimpaan lenkkiin. Tyler Mane tekee yhä takuuvarmaa työtä Michaelina ja faneja häirinneet asiat, kuten pummityyli, riekaleinen naamio, kasvanut parta ja murina eivät häirinneet minua. Zombie tarjoaa omaan sarjaansa tasaisen, muka-psykologisen White Horse -selityksen, missä Sheri Moon-Zombie pääsee synkistelemään Michaelin kuolleen äidin harhakuvana. Tämä on yliluonnollisen Thorn-selityksen vastine, ja se linkittää Laurien juonen Michaelin juoneen aina alkukohtauksen vihjaisusta loppuun saakka. Unikohtaukset eivät ole pelottavia, mutta ne ovat visuaalisesti yhtä kekseliäitä ja omituisia kuin Tim Burtonin leffasta Painajainen ennen Joulua. Mutta tässä on ydinongelma: MICHAEL MYERS ON TARPEETON viimeistä puolta tuntia lukuun ottamatta! Tämä henkilöhahmoja ajava juoni toimii hyvin kaiken sen draaman osalta, mutta Michaelin osalta ei, koska ykkösosan uhkaava päähenkilö on alennettu pelkäksi ajantäytteeksi. Se minkä ykkösosa vältti hyvin, niin tässä leffassa tappokohtaukset näyttävät turhankin ylitseampuvilta ja ovat niin perhanan tylsiä, eivätkä ne vaikuta juoneen mitenkään. Jostain kumman syystä leffassa on pitkä unikohtaus ja näin leffa saa jotenkin lisää kestoaikaa. Tarpeeton uhrigalleria ärsyttää enimmäkseen turhankin korostavilla f-pommeilla, jota kuulee kaikilta. Edellisessä osassa tiedettiin rajat, dialogi oli uskottavaa ja tapot tapahtuivat syystä. Mutta nyt sitä katsoo, että hahmot tyyliin ”ei kiinnosta!” ja repliikkejä, kuten ”fuck fuck fuck fuck fuck”, ”ball lickers” jne. Ja muuten, Halloween-tunnari esiintyy vain lopputeksteissä.
Loppuvaiheessa, kun Michael todella lähtee liikkeelle ja juonilinjat sidotaan kunnolla yhteen, se ei oikeastaan pelota vaikka sitä onkin kiinnostunut mihin tämä kaikki johtaa. Zombie on ilmeisesti halunnut lopettaa koko saagan, mutta jos katsoo teatteriversion, ennakko-odotukset osuvat valitettavasti nappiin ja silloin ei tiedä mitä ajatella. Ohjaajan version lopetusta ei taas osaa odottaa ja se on tyydyttävämpi, selkeämpi kokonaisuus. Halloween II on melkein kuin ohjaajansa toinen elokuva The Devil’s Rejects, missä oli myös kiintoisa, edellisestä osasta poikkeava rakenne. House of 1000 Corpses keskittyy uhreihin, mutta jatko-osa keskittyy tappajien näkökulmaan ja esittää poliisit huonommassa valossa. Halloween keskittyy Michaeliin, mutta Halloween II antaakin ensimmäistä kertaa koko sarjassa vaikutelman Laurien eikä Michaelin leffasta. Michael saa huomiota psykologisen selityksen vuoksi, mutta painopiste on kokonaan Lauriessa, enkä tiedä onko se hyvä asia mutta ei se huonokaan asia ole. Sen takia tämä lopetus antaa omituisen vaikutelman jos vertaa muihin jatko-osiin.
Halloween II:n 14 minuuttia pidempi ohjaajan versio kannattaa katsoa kokonaisuuden kannalta ja jättää teatteriversio jonnekin nurkkaan. Se kestää katselukertoja enemmän ja fanit voivat olla tyytyväisempiä siihen, vaikkakin Halloween II jakaa mielipiteitä, koska se poikkeaa liian paljon sarjan juurista. Mutta kun se myös tavoittaa uusia alueita, se on Zombien tyyliin omintakeinen jatko-osa ja tavallaan lopputuloksesta tykkääkin.
Vaikutelma on myös sellainen, että Zombie ei halua jättää mitään uutta annettavaa seuraaville osille. Halloween II:n taloudellinen epäonnistuminen lykkäsi seuraavaa jatko-osaa hamaan tulevaisuuteen ja fanien ristiriitaisen vastaanoton takia sillä on vähemmän tekemistä Zombien vision kanssa. Rob Zombien Halloween II on jo se todellinen loppu, ja siksi hänen kannatti pestä kätensä siitä. Seuraavan osan Halloween 3D:n olisi ohjannut Patrick Lussier, mutta sekin pistettiin jäihin käsikirjoitussyistä. Dimension Films aikoo seuraavaksi lyödä kädet yhteen uusversioita (Friday the 13th, A Nightmare on Elm Street) tuottaneen studion Platinum Dunesin kanssa. Minkälainen seuraavasta osasta sitten tuleekin, se on varmaa ”Evil Never Dies”. Ehkä se seuraa Zombien leffojen aikalinjaa, tai sitten se on jälleen yksi uudelleenaloitus niiden muiden uusversioiden tyyliin. Tapahtuu mitä tapahtuu, mutta uskaltaisin veikata kaavan mukaisesti, että jos Carpenterin juurille palaavaa Halloween III:sta syytetään omaperäisyyden puutteesta, Zombien visiosta tullaan pitämään vertailussa enemmän.
