Joukko nuoria. Osalla tukka takana, osalla ei, mutta tulevaisuuden voitaneen sanoa odottavan silti edessäpäin. Mutta minkänäköisenä ja kuinka synkästi soiden?
Charlie, Lucy, Rix, Bean, Sam, Sherry ja Bobby ovat kakskyt ja risat -sukupolvea. Jokainen heistä on siinä pisteessä, että on tullut aika katsoa minne tie vie ja minkä kulmaan taakse ne esillä olleet unelmat katosivatkaan. Charlie on joukon traagisin henkilö, moottoripyöräilevä valokuvaaja, jonka nousujohtoinen ura tyssää vakavaan onnettomuuteen. Neliraajahalvaus tappaa kaiken: ”hetken ajan kaikki on kuten ennenkin” toteaa Charlie unistaan, joissa rakastelee tyttöystäväänsä. Hereilläoloa hän ei kestä. Charlien kohtalo tosiaan pysäyttää miettimään
”Death is an absolute, their ain’t nothing absolute about life. Anytime you want out the door is always open.”Charlien onnettomuus muuttaa kaiken. Rixin, Beanin ja Bobbyn unelma ja yhteinen bändihanke ajautuu karikolle managerina toimivan ja suvun rahoilla hääräävän Samin työpanoksesta huolimatta, tai ehkä juuri Samin vuoksi. Rixin ja Sherryn lähes kymmenenvuotinen suhdekin tuntuu raskauden vuoksi eksyvän kohti umpikujaa. Hieman törpön tuntuinen, mutta sympaattinen saksofonisti Bean puolestaan päättää valita muusikonuran sijasta lupaavan tulevaisuuden narkkarina. Puolessa välissä leffaa tuntuu, että yksin pilkkopimeyteen eksynyt kuuromykkäsokea lapsi olisi vähemmän hukassa kuin nämä nuoret.
Elokuvan casting mukiinmenevä. Nuoret britit hoitavat osansa asenteella. Beania alussa pääosiin saakka vetävä, mutta sitten sivuun vetäytyvä Ben Waters, ja sivuroolin jazzlaulajana tekevä Hinda Hicks (ei tyttö sentään niitä lauluja mahtanut itse laulaa?) jäivät ainakin mieleen. Musiikkiosasto on leffan teemankin mukaisesti ja piristävästi jotain nusoulin ja konejazzin välimaastosta.
Greenwich mean time – elämä edessä on tavallaan uskomattoman kaunis elokuva, mutta tavallaan yksi rönsyilevä pitkä harha-askel. Kuvaustyyli on sopivasti hollytuotuksista eroava, ja säväytyksen voimaan uskotaan viimeiseen asti. Elämä ei näytä elokuvassa(kaan) olevan aina niin kaunista. Toisaalta kahden halvaantuneen jalkapallopeliuneksinnastakin tulee kaunista Stricklandin käsissä. Leffaquoteja viljellään mukana ihan hauskasti: ainakin Beanin Scarface-laina hymyilytti.
Loppu on hieno: englantilaisen klubin savuista ja sykettä nostattavasta biitistä siirrytään kauniisti brittiläisen maiseman kautta hiljaisuuden pariin. Alun hetkelliset teinisarjojen saippukuplanohuet henkilöhahmosovitukset unohtuvat Irlannin kauniita rantoja pyyhkivien aaltojen vietäviksi. Greenwich mean time – elämä edessä ei ehkä nimensä mukaisesti käsittele vain edessä häämöttävää, vaan myös paljon muutakin. Tämä on positiivisesti yllättävä ja hyvä nuorisoleffa, ja tarina ”tasapainosta, jonka vain harvat löytävät”.
