Vuonna 2009 ilmestynyt brittidraama Bright Star kertoo 1800-luvun alkupuolella englannissa vaikuttaneesta runoilijasta nimeltä John Keats, joka nousi kuolemansa jälkeen yhdeksi maailman arvostetuimmista rakkausriimittelijöistä. Jane Campionin ([movie]Piano[/movie]) ohjaama ja käsikirjoittama elokuva seuraa Keatsin kolmea viimeistä elinvuotta ja romanttista suhdetta viehättävään naapurinneito Fannyyn. Leffa on kerännyt ehdokkuuksia ja palkintoja useissa gaaloissa, saaden myös kriitikoiden ylistyksen osakseen.
Allekirjoittaneeseen Bright Star ei uponnut alkuunkaan ja uskon sen jakavan mielipiteitä hyvin voimakkaasti kahtia. Leffassa kuvataan siis yläluokkaista neitoa, joka alkaa kiinnostumaan samassa pitäjässä asuvasta lahjakkaasta runoilijasta ja sen myötä itse runoudestakin. Siis hyvin perinteinen ja klassinen rakkauselokuvan lähtöasetelma, jossa eri luokka-asteilta tulevat ihmiset kiinnostuvat toisistaan, ja tämä niin kutsuttu kielletty rakkaus alkaa kukoistamaan. Joku voisi väittää tätä kliseiseksi, mutta tosiasioihin perustuvaa tarinaa on paha lähteä kahdensadan vuoden jälkeen uudelleenrakentamaan.
Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Englantiin ja kieltämättä ajan henki ja tunnelma on onnistuttu istuttamaan muottiin loistavasti ja tausta-asiat ovat kunnossa. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että tavalliselle tallaajalle leffa on kaikessa eleganttiudessaan äärimmäisen puuduttavaa katseltavaa. Näyttelijät lausuvat vuorosanoja suustaan hienostuneesti ja välillä takataskusta vetäistään runonpätkä kaunistamaan kohtausta. Ylirauhallinen tempo, mielikuvitukseton tarinan eteneminen ja mielenkiinnon herätteiden puute alkaa hiljalleen aiheuttamaan katsojan silmäluomien edestakaisin liikettä ja lievää tylsistymistä. Olisin kaivannut sisältöön enemmän vivahteita ja vaihtelua, sillä tällaisenaan se on niin hemmetin yksitoikkoista katseltavaa.
Puolenvälin jälkeen kaikki alkaa olemaan jo nähty ja teos alkaa valmistautumaan päätökseensä, jota pitkitetään, venytetään ja vielä kerran pitkitetään toinen toistaan “koskettavimmilla” itkukohtauksilla. Katsojana en löytänyt pääparin väliltä minkäänlaista kemiaa tai ruudun toiselle puolelle välittyviä suuria tunteita. Bright Star perustaa niin paljon rakkaustarinansa varaan, ettei elokuvalle jää sen epäonnistuttua juuri mitään arvoa. Campion on keskittynyt tämänkaltaisiin elokuviin ja hänen teoksensa Piano on ylhäälle ylistetty kuvaus rakkaudesta, mutta nuo molemmat elokuvat lähes peräkkäin nähtyäni en voi kuin ihmetellä mitä ihmiset näissä näkevät ja mistä he sen romantiikan ja koskettavuuden esille repivät. Campionin ohjaustyyli ei vain pysty antamaan kohtauksiin kuin pintapuolisen kuvan, tunteet eivät välity eteenpäin, vaikka tässäkin elokuvassa näyttelijät ovat loistavia ja antavat hahmoilleen paljon.
Ja kun ohjaaja-käsikirjoittaja nyt otettiin piinapenkkiin, niin jatketaan samalla linjalla vielä toisen kappaleen verran. Eli missä on elokuvan pointti? Mitä se yrittää kertoa? Miksi jonkun tulisi katsoa tämä elokuva? Pelkkään romantiikan nälkäänkö teos on väserretty? Campion vain tyytyy kertomaan 1800-luvulta otetun tarinan ylisentimentaalisen virheettömänä, lisäämättä siihen mitään omaperäistä. Itselleni tuli sellainen olo, kuin leffa olisi vain yritetty vetää varman päälle, sillä minkäänlaisia mielenkiintoa herättäviä pointteja siitä ei löydy. Elokuvassa Piano oli kuitenkin muutama todella vahva ja taiteellinen kohtaus, mutta tässä niitäkään ei nähdä. Luulisi ohjaajan kehittyneen kuudentoista vuoden aikana, mutta tämän perusteella käyrä on ollut vain alaspäin.
Naispääosan vetävää Abbie Cornishia ([movie]Candy[/movie]) on kehuttu paljon tämän roolinsa ansiosta ja kyllähän nainen tekee loistavaa työtä kameran edessä. Hän saa taiottua roolihahmoonsa tarvittavaa syvyyttä ja tunteidenpaloa, mutta silti suoritus ei millään tavalla hätkähdytä olemalla loistava tai mieleenpainuva. Hyvää näyttelyä, mutta ei sen enempää. Runoilijan retkua näyttelevä Ben Whishaw ([movie]I’m Not There[/movie]) nousee paremmin esille, onnistuen taltioimaan luomisvimmansa ja persoonallisen hahmonsa ominaispiirteet aidontuntuisesti. Kaksikko ei joudu laittamaan aivan kaikkea peliin, mutta pari suuria tunteita vaativaa kohtausta heille on suotu. Runojen lausunta sujuu, mutta sanat tuntuvat kaikuvan enemmän näyttelemällä kuin tunteella, eivätkä pääroolin vetäjät ole täysin sisäistäneet vaativien hahmojensa ajatusmaailmaa. Whishaw onnistuu tässä paremmin. Sivuosassa nähtävä Paul Schneider ([movie]Elizabethtown[/movie]) vakuuttaa ja osaa olla sopivan vastenmielinen ukonnahjus kaiken ruusuisuuden keskellä.
Tarkastelun alla olevan elokuvan olemassaolon tarkoitus meni allekirjoittaneelta kokonaan ohi, eikä sen sisältö onnistunut vakuuttamaan ollenkaan – päinvastoin, ainoastaan pitkästyttämään. Olen itsekin romanttisuudesta pitävä tyyppi, mutta Bright Star ei vain pystynyt nousemaan millään tasolla koskettavaksi tai sykähdyttäväksi katsomiskokemukseksi. Runoutta outona hömppänä pitävien tuskin kannattaa tähän draamaan tarttua, sillä sitä riittää paljon, eikä tavalliselle pulliaiselle kovinkaan nautittavassa muodossa.
