On vuosi 1123. Kreivi Godefroy on matkaamassa häihinsä yhdessä kahelin aseenkantajansa, Jacquouillen, kanssa. Eräs noita juottaa Godefroylle myrkkyä. Godefroy murhaa rakastettunsa isän nähdessään hänet karhuna. Godefroy menee epätoivoissaan velhon pakeille, ja velho lähettää parivaljakon ajan käytäviin. Tarkoituksena oli mennä hetkeen ennen murhaa, mutta hajamielinen velho unohti taikajuomasta kananmunan, joten kaksikko lennähtää ajassa melkein 1000 vuotta eteenpäin.
Vierailijoita voi haukkua kliseiseksi elokuvaksi, koska sitä se onkin. Kuitenkin Ranskan suurimman kassamenestyksen turvin uskallan väittää, että se ei haittaa, nauru raikuu joka tapauksessa. Semmoista farssihuumorin ilotulitusta tämä elokuva nimittäin on, että kyllä jokainen jossain sen välissä nauraa. Kommelluksilta ei vältytä hetkeäkään koko elokuvan aikana. Vierailijoiden huumori on varsin kehnoa, mutta kun sitä tulee tuutin täydeltä joka minuutti, se ei tunnu enää niin lapselliselta. Jacquouillen (Christian Clavier) ala-arvoiset käytöstavat ja tämän jälkeläisen Jacquardin (sama näyttelijä) ainainen itsensä sotkeminen naurattaa pakollakin.
Christian Clavier on koonnut yhteen huikean paketin – hän on toinen elokuvan käsikirjoittajista. Huippunäyttelijä Jean Reno Clavierin parina takaa huikean hyvän näytöksen. Komediaelokuvan juoneksi Vierailijoiden tarina on yllättävän hyvä. Pääkaksikko on tilannehuumorin huippuja, ja esiintyy niin loistavasti, että jättää varjoonsa Valérie Lemercielin ja Christian Bujeaun. Jälkeenpäin ajateltuina Lemercieliltä ja Bujeaulta tulee isot miinukset elokuvan sujuvuuteen. Jos joutuu vääntelehtimään penkissä katsellessaan huonoa näyttelijää, muistaa katsovansa elokuvaa, ja nautinto on pilalla. Kuitenkin kohdat, joissa keskiaikainen katastrofikaksikko Clavier-Reno pääsee tositoimiin, ovat niin vauhdikkaita, että voi taas ottaa mukavan asennon penkissään, mikäli naurunkiherrykseltään pystyy.
Jos ei pidä ranskan kielestä, ovat korvat kovilla. Ääniraidalla nimittäin puhe on muihin ääniin, kuten kaiken maailman kilinään ja kolinaan (jota elokuvassa on varsin paljon tohelon Jacquouillen ansiosta) verrattuna todella kovalla. Osaltaan näin on ehkä siksi, että huutoa esiintyy katastrofien takia runsaasti. Tämän takia voluuminappulaa pitää vääntää kohtuullisen lähelle ääriasentoa. Silloin ranskan kielen erikoiset koukerot sinkoilevat ympäriinsä kuin ruoholleikkurin terät. (Okei, tuo oli vähän liioiteltua.) Koska otan tässä näinkin turhan asian esille, voitte arvata, mitä mieltä allekirjoittanut on ranskan kielestä… Ugh.
Tavalliselta tusinaviihteeltä vaikuttava – ja sitä osittain olevakin – leffa on tietyissä määrin loistavaa viihdettä. Tietyissä määrin siksi, että elokuviahan on kolme. Jokaisessa on sama juoni ja paljon samoja kohtauksia. Farssivitsit naurattavat kyllä, jos niitä tykitetään tauotta, mutta niiden toisto ei naurata. Käytännössä näistä kolmesta elokuvasta paras on se, jonka katsot ensimmäiseksi. Ohjeeksi niille, jotka aikovat katsoa edes jonkun: Tämä arvostelemani elokuva on paras siksi, että se on alkuperäinen, ja sen tarina on paras. Kolmas elokuva Just visiting – Vieraita keskiajalta voi olla jonkun mielestä paras, koska se on uusin, ja elokuvan tekninen laatu paras. Toisessa elokuvassa (Vierailijat II) ei ole käytännössä mitään niin erikoista, jos on nähnyt kummankaan muista. Jos taas katsoo sen ensimmäisenä, se pilaa ilon muista elokuvista. Suosittelen siis tätä ensimmäistä.
